Suomi oli vuosikymmenten ajan Euroopan kärkimaita asunnottomuuden vähentämisessä. Viime vuosina kehityksen suunta on muuttunut ja asunnottomien määrä on kasvanut voimakkaasti. Viime vuoden lopulla Suomessa oli 4 600 yksinelävää asunnotonta. Se on lähes 17 % enemmän kuin vuotta aiemmin.

Jokaisen tämän luvun muodostavan numeron takana on ihminen, arvokas ja ainutlaatuinen. Tänä vuonna Asunnottomien yö -kansalaisliike haluaa nostaa esiin erityisesti asunnottomat miehet ja tehdä näkyväksi heidän tilannettaan.

Aiemmin tänä syksynä Suomessa julkaistiin ensimmäistä kertaa ihmisarvobarometri. Sen mukaan suomalaiset katsovat, että kaikkia ihmisiä ei kohdella täällä yhtä arvokkaina.

Vailla asuntoa elävät miehet, joiden osallisuutta yhteiskunnassa murentavat myös työttömyys, päihderiippuvuus ja mielenterveyden ongelmat, ovat juuri sitä näkymättömien joukkoa, jota suomalainen yhteiskunta ei kohtele riittävän arvokkaasti. Heidän ihmisarvonsa tulee voida toteutua myös silloin, kun heidän omat voimavaransa ovat vähissä ja he tarvitsevat yhteiskunnan kannattelua.

Tämän päivän Suomi on lakannut kannattelemasta asuntoa vailla olevia ihmisiä. Julkisen sektorin leikkaukset sekä sosiaali- ja terveysalan järjestöihin kohdistuvat leikkaukset kohdistuvat suoraan kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin ihmisiin. Ne kertovat päätöksistä, joita ohjaavat muut arvot, kuin kaikille kuuluva jakamaton ihmisarvo.

Tämän vuoden asunnottomien yön teema muistuttaa Jumalasta, joka syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle. Jeesukselle kärsivä ihminen ei ollut näkymätön, vaan ainutlaatuinen ja merkityksellinen. Hän näki ne, joiden kohdalla toiset katsoivat pois, ja hän pysähtyi kuuntelemaan niitä, jotka oli painettu oman yhteisönsä varjoihin.

Tämän päivän Suomessa tarvitaan Jeesuksen seuraajia. Jeesuksen esimerkin seuraaminen tarkoittaa kaikkien ihmisarvon tunnustamista. Se tarkoittaa näkymättömien tekemistä näkyviksi ja niiden äänen kuulemista, vahvistamista ja mukaan ottamista, jotka osattomuuden kokemus on vaientanut.

Kiitos Asunnottomien yö -kansalaisliikkeelle, että teette juuri tätä työtä. Kiitos, että seuraatte Jeesuksen esimerkkiä.

Ja siksi me olemme tänä aamuna koolla kiittämässä Suomen NNKY-liikkeen 130-vuotisesta taipaleesta. Se on ollut käsittämättömän monipuolinen. NNKY-liike on ollut näkyvä ja vaikuttava yhteiskunnallinen toimija jo kolmella vuosisadalla. Samalla te NNKYläiset olette olleet olleet ensimmäisten joukossa tuomassa Suomeen hiljaisuuden liikettä ja feministiteologiaa, ja myös luomakuntavastuu ja luontohengellisyys ovat olleet läsnä toiminnassanne. Alusta asti kaikki tämä on tapahtunut vahvasti kristillisen identiteetin pohjalta ja sellaisella työotteella, jota tänään voitaisiin kutsua kokonaisvaltaiseksi lähetykseksi. Kiitos kaikille teille tämän päivän vastuunkantajille. Kiitos myös kaikille edellä kulkijoillenne merkityksellisestä.

Mutta ennen kaikkea NNKY-liike on ollut naisten ja tyttöjen asialla. Siksi tänään, kansainvälisenä tyttöjen päivänä, on hyvä kuunnella ääntä, joka kaikuu paljon kauempaa kuin 130 vuoden takaa.

Se on nuoren tytön ääni. Ja tämä nuori tyttö laulaa.

Miksi hän laulaa?

Jos selaamme Luukkaan evankeliumia muutaman jakeen taaksepäin siitä, mistä juuri luin, ymmärrämme miksi hän laulaa.

Marian elämä on juuri muuttunut järisyttävällä tavalla. Enkeli, Jumalan sanansaattaja, on ilmoittanut hänen tulevan raskaaksi – ja lapsi, jota hän kantaa, on enkelin sanojen mukaan Jumalan Poika.

Ei tämän näin pitänyt mennä. Vielä hetki sitten Maria puuhaili tutuissa arkisissa askareissa mieli täynnä suunnitelmia ja haaveita tulevasta. Mutta nyt hän on uuden, oudon ja pelottavan edessä. Mitä ihmiset sanovat? Kuka uskoo minua? Miten minun käy?

Maria toimii niin kuin moni meistä toimii, kun mielessä myllertävä isot kysymykset. Hän kääntyy tutun ja turvallisen ihmisen puoleen. Maria kiiruhtaa halki Juudean vuoriseudun tapaamaan vanhempaa sukulaistaan Elisabetia. Mitä Marian mielessä mahtaakaan liikkua, kun hän suuren uutisensa kanssa saapuu Elisabetin talolle?

Miten tärkeää olisikaan, että jokaisella olisi elämässään edes yksi luotettava ihminen, jonka puoleen kääntyä. Ajattelen erityisesti nuoria, joiden tulevaisuususko horjuu juuri nyt. Ja juuri tänään ajattelen aivan erityisesti nuoria tyttöjä. Heistä moni kantaa isoja paineita itsessään: pitäisi menestyä koulussa, näyttää oikeanlaiselta, olla kiinnostava mutta ei liian näkyvä, olla suosittu ja vastuullinen, ja suunnitella omaa tulevaisuutta maailmassa, jonka huominen katoaa epävarmuuden sumuun. Riitänkö minä? Olenko tarpeeksi hyvä, kaunis, ahkera? Missä on minun paikkani? Selviänkö tästä?

Luukkaan evankeliumin kuvaus Marian ja Elisabetin kohtaamisesta on yksi Raamatun riemullisimpia ja rohkaisevimpia. Molemmat naiset ovat raskaana – tavalla, jota nuori Maria tai jo vaihdevuotensa ohittanut Elisabet eivät kumpikaan osaa täysin selittää.

Elisabet ottaa Marian avosylin vastaan, tervehtii häntä ilolla ja tunnistaa luottamuksen, joka Marian mielessä jo rakentuu. ”Olet onnellinen, kun uskoit, että Herran sinulle ilmoittamat asiat tapahtuvat!” (Luuk. 1:45 UT2020) sanoo Elisabet. Olet onnellinen, kun uskot.

Ja tässä hetkessä – turvassa olemisen, nähdyksi tulemisen ja luottamuksen kokemuksen hetkessä –  Maria vastaa Elisabetille niillä sanoilla, jotka äsken luin. Sanoilla, jotka tunnetaan nimellä magnificat, Marian kiitoslaulu.

Mistä Maria laulaa? Hän laulaa Jumalasta, joka huomaa maan hiljaisen, mutta lyö hajalle ne, joiden sydän on ylimielinen. Jumalasta, joka pudottaa voimakkaat valtaistuimiltaan, mutta korottaa vähäosaiset. Jumalasta, joka täyttää nälkäiset – ei vain ruualla, vaan – hyvällä ruualla, mutta lähettää rikkaat pois tyhjin vatsoin. Hän laulaa oikeudenmukaisesta Jumalasta, pienten ja hiljaisten Jumalasta, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien Jumalasta.

Marian laulu todistaa Jumalasta, joka ei jää kaukaiseen tuonpuoleisuuteen, vaan syntyy ihmiseksi ihmisten keskelle – siitä Jumalasta, jota Maria kantaa kohdussaan. Marian laulu on todistus luottamuksesta ja julistusta siitä, miten Jumalan oikeudenmukaisuus muuttaa ihmisten välisiä suhteita ja ravistelee tämän maailman valtarakenteita. Siksi siitä on tullut merkityksellinen teksti ja rukous etenkin siellä, missä naisten ja tyttöjen oikeuksia poljetaan.

Marian kiitoslaulu on myös tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden laulu. Tämä nuori nainen ei ole vain välikappale, jonka kautta toiset toimivat. Hänellä on oma ääni, oma kutsu ja oma tehtävä. Hän tulkitsee Jumalan tekoja ja julistaa Jumalan tahtoa. Hänen laulunsa tekee näkyväksi ne, jotka yhteiskunta työntää sivuun, ja haastaa kaiken vallan, joka rakentuu toisen ihmisen vaientamiselle tai alistamiselle.

Ja siksi Marian laulu on ajankohtainen myös täällä Suomessa ja erityisesti tänään, tässä tasa-arvon takapakin ajassa. Yhä edelleen tässä maailmassa miljoonilta tytöiltä riistetään lapsuus, koulutus, turvallisuus ja mahdollisuus päättää omasta tulevaisuudestaan. Tämä aika on sellainen, että monista eri syistä näin on myös täällä Suomessa. Niin kauan, kun tämä on totta yhdenkin tytön ja nuoren naisen kohdalla, tarvitaan NNKYn ja lukemattomien muiden toimijoiden työtä. Tarvitaan periksiantamatonta työtä vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Ennen kaikkea tarvitaan luottamusta siihen, että ne Jumalan lupaukset, joista Maria laulaa, ovat mahdollisia ja voivat tapahtua tässä maailmassa. Ne tapahtuvat meidän tekojemme, sanojemme ja valintojemme kautta. Ne eivät tapahdu vain valtaapitävien välityksellä, vaan ne tapahtuvat erityisesti siellä, missä ihmiseksi syntynyt Jumala on löydettävissä kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien keskellä, siellä missä ihmiseksi syntynyt Jumala on löydettävissä myös tyttöjen ja nuorten naisten keskellä.

Sillä kaikki sanat ja teot, jotka rakentavat oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa ihmisten arjen keskellä, nousevat Jumalan lupauksista ja tekevät Jumalan tahtoa näkyväksi tässä maailmassa jo nyt.

Siksi nuori tyttö laulaa – ja hän laulaa tulevaisuudesta ja toivosta. Meidän rukouksemme on tänään, että tähän lauluun voisivat liittyä kaikki maailman tytöt jo tänään.

Kära i Kristus, välkomna till vår gemensamma fest! Jesus uppstod från de döda på söndagen. Därför är varje helgdagsmässa en fest, en fest för Kristi uppståndelse.

Tänään ja tässä messussa vietämme aivan erityistä juhlaa. Te olette valinneet ja kutsuneet kirkkoherraksenne Tanja Louhivuoren. Tässä messussa hänet asetetaan Lohjan seurakunnan kirkkoherran virkaan kirkon perinteen mukaisesti rukouksella ja kättenpäällepanemisella.

Rakas Tanja, sinä olet palvellut Lohjan seurakunnassa jo pitkään, muutamaan otteeseen ja ison osan pappisurastasi.  Työtoverit ja seurakuntalaiset ovat oppineet tuntemaan sinut lahjoinesi ja puutteinesi, omana hienona, ainutlaatuisena persoonanasi. Nyt olet astumassa tutussa yhteisössä uuteen rooliin, kirkkoheraan virkaan.

Tutun työyhteisön lisäksi olet liittymässä myös pitkään jatkumoon, Lohjan kirkkoherrojen kuuden vuosisadan mittaiseen ketjuun. Olet sen ketjun uusin lenkki, Lohjan seurakunnan 43. kirkkoherra. 23 vuotiaan Espoon hiippakunnan kolmas piispa tuntee itsensä sitä miettiessään aika pieneksi.

Tämän messun raamatuntekstit, rukoukset ja virret puhuvat Jumalan huolenpidosta. Se on tämän pyhän aihe. Vietämme parhaillamme myös yhdessä koko maailmanlaajan kristillisen kirkon kanssa luomakunnan aikaa.

Kristna över hela världen, och även här i Lohja, uppmanas att be och engagera sig i praktiskt arbete för att skydda vårt gemensamma hem, denna underbara värld som Gud har skapat.

Me voimme luottaa siihen, että Jumala pitää huolen meistä ja koko tästä luomakunnasta, johon kuulumme ja josta olemme monin tavoin riippuvaisia. Jumala luo rakkaudessaan koko ajan uutta – ja tätä ylitsevuotavaa rakkauttaan Jumala haluaa jakaa kaikille ja kaikkialla. Siksi hän kutsuu meistä jokaista työtovereikseen.

Tanja, Jumala on kutsunut sinut. Hän on kutsunut sinut kasteessa omakseen, hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja nyt sama kutsu on käynyt Lohjan seurakunnan kirkkoherran virkaan.

Jumala kutsuu työhönsä monenlaisia, käsittämättömän monenlaisia ihmisiä. Niin hän tekee myös täällä Lohjalla.

Siksi sinun tehtäväsi, Tanja, on kirkkoherrana rakentaa täällä Lohjalla kirkkoa, jonka kasvoista monenlaiset ihmiset voivat tunnistaa itsensä – seurakuntaa, jonka ovet ovat auki moninaiselle väkijoukolle. Sitä ei tarvitse, eikä sitä ole viisastakaan tehdä yksin. Rakentakaa sitä yhdessä koko työyhteisön, luottamushenkilöiden ja kaikkien Lohjan seurakunnan vastuunkantajien kanssa – ja kutsukaa siihen työhön mukaan aina uusia ja uusia ihmisiä.

Jumalan kutsuun suostuminen ei ole aina kivutonta – se ei takaa kutsutulle rikkumatonta varmuutta tai tehtävän helppoutta. Omat puutteet, vaikeat päivät ja heikot hetket kuuluvat pappis- ja piispanvirkaan, ja ne kuuluvat kirkkoherrankin tehtävään.

Kutsu ja siihen suostuminen ei vaadikaan varmuutta, vaan luottamusta – luottamusta siihen, että Jumala pitää omistaan huolen.

För i slutändan handlar det inte om vilka vi är, vilken tjänst eller uppgift vi har fått. Det handlar om vem Gud är. Därför handlar det i sista hand inte heller om vad vi gör – utan om vad Gud gör.

Ja siksi, Tanja, kirkkoherran viran hoitaminen ei lopulta ole sinusta itsestäsi kiinni. Se on kiinni Jumalan lupauksista, Kristuksen kutsusta ja Pyhän Hengen lahjoista, joilla sinut on varustettu. Luota siihen, että Kolmiyhteinen Jumala, joka on kutsunut sinut, myös kantaa sinua tämänkin viran vaivassa ja riemussa.

Tänään ja tässä messussa vietämme aivan erityistä Vihdin seurakunnan juhlaa. Te olette valinneet ja kutsuneet kirkkoherraksenne Tuomas Luoman – ja tässä messussa hänet asetetaan Vihdin seurakunnan kirkkoherran virkaan kirkon perinteen mukaisesti niin, että me, jotka osallistumme virkaanasettamiseen laitamme kädet hänen päällensä, siunaamme hänet kirkkoherran tehtävään – ja kaikki me täällä Vihdin kirkossa yhdessä kiitämme Jumalaa Tuomaksesta ja rukoilemme hänen puolestaan.

Rakas Tuomas, sinulla on ollut puolisen vuotta aikaa tutustua Vihdin seurakuntaan ja sen väkeen. Samalla uudet työtoverisi ja seurakuntalaiset ovat pikkuhiljaa tutustuneet sinuun. Täällä tiedetään jo jotakin siitä, mitkä ovat lahjojasi, mitkä puutteitasi, minkälainen on johtamistapasi ja tyylisi olla vuorovaikutuksessa. Ihmiset tunnistavat sinut jo omana hienona, ainutlaatuisena persoonanasi.

Se, että sinut asetetaan tänään Vihdin seurakunnan kirkkoherran virkaan, kertoo rohkeudesta ja sitoutumisesta, sekä sinun että tämän seurakunnan uskalluksesta uuteen. Moni asia on jo muuttunut Vihdin seurakunnassa sinun myötäsi, ja moni asia tulee muuttumaan. Se on vaatinut ja vaatii edelleen työtä ja sopeutumista sekä sinulta että työ- ja seurakuntayhteisöltä – ja edessä on vielä paljon yhteistä oivallettavaa, löydettävää ja tutkittavaa.

Tämän pyhän aiheena on itsensä tutkiminen. Siihen kehottavat omalla tavallaan myös pyhän lukukappaleet, joita tässä messussa luetaan. Itsensä, oman uskonsa ja jumalasuhteensa tutkiminen, siis niiden pohtiminen, on tarpeen jokaisen kristityn elämässä. Mutta kristityn elämä ei ole yksilö- vaan joukkuelaji. Ja sen lajin tiimellyksessä kirkkoherralla on tärkeä tehtävä. Miten tämä yhteisö, Vihdin seurakunta, voisi pohtia omaa identiteettiään ja tehtäväänsä vihtiläisen elämän keskellä?

Itsensä tutkimisen, tapahtui se sitten yksin tai yhdessä toisten kanssa, on aina hyvä tapahtua suhteessa toiseen – suhteessa Jumalaan. Raamatussa ja kaikessa luomistyössään Jumala ojentaa meille peilin, josta katsella itseämme ja omaa elämäämme. Kirkkoherran tehtävä on antaa peiliin katselussa esimerkkiä, mutta myös huolehtia siitä, että seurakunta on sellainen puu, jonka oksien alla kaikki voivat kokoontua turvassa Jumalan kasvojen ja hänen ojentamansa peilin eteen – ja josta on hyvä taas jatkaa yhteistä matkaa.

Tuomas, tätä toivon, tarkoituksen ja tulevaisuuden matkaa sinut on nyt kutsuttu kulkemaan yhdessä muiden kanssa täällä kirkonkylällä, Nummelassa, Ojakkalassa ja kaikkialla Vihdissä.

Kristukselle rakkaat, tämä tehtävä ei kuitenkaan ole tässäkään seurakunnassa yksin kirkkoherran vastuulla, vaan te kaikki, tämä koko seurakunta, vastaa siitä yhdessä – työntekijät, luottamushenkilöt, kaikki vastuunkantajat.

Siispä muista, Tuomas, vaikka odotuksia ja haasteita on paljon, sinä et tee tätä työtä yksin. Muista jakaa tehtäviä ja vastuuta muiden kanssa. Muista jakaa ajatuksiasi, niitä kipeitä ja kiukkuisiakin, niiden kanssa, jotka tuntevat sinut hyvin ja joihin voit luottaa. Muista kiittää ja muista rukoilla.

Ja lopulta muista, että tämänkään viran hoitaminen ei lopulta ole sinusta itsestäsi kiinni. Se on kiinni Jumalan lupauksista, Kristuksen kutsusta ja Pyhän Hengen lahjoista, joilla sinut on varustettu. Voit luottaa siihen, että Kolmiyhteinen Jumala, joka on kutsunut sinut, tuntee sinut ja pitää sinusta ja Vihdin seurakunnasta huolen.

Amerikan-Muisto, nauroi vaari nimeään. Isä Johannes oli lähtenyt alkuvuodesta 1909 Pohjois-Amerikkaan suurten järvien alueelle, ehkä etsimään parempaa elantoa. Kotiin Valkealaan jäi vaimo Anna Sofia, kaksi pientä lasta ja suru kolmannesta, vasta kuolleesta kuopuksesta. Johannes palasi Suomeen perheensä luo jo saman vuoden syksyllä – ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1910, syntyi Muisto, Amerikan-Muisto.

Perheen elämä oli liikkuvaista. Kuljettiin Johanneksen sähkömonttöörin töiden perässä Valkealasta Helsinkiin, takaisin Valkealaan, sitten Viipuriin ja sieltä Varkauteen juuri ennen sisällissodan taisteluiden puhkeamista. Helmikuussa 1918, kaupungista käytyjen taistelujen tauottua, suuri joukko punaisia ja sellaisiksi epäiltyjä marssitettiin Huruslahden jäälle. Osa heistä teloitettiin paikanpäälle ilman oikeudenkäyntiä. Ketkä, sitä ei kaupungilla eikä kodeissa tiedetty. Äiti Anna Sofia lähetti perheen vanhimmat pojat, 8-vuotiaan Muiston isoveljien mukana, asialle. Pojat etsivät isää jäälle jätettyä ruumiiden joukosta. Johannesta ei sieltä löytynyt, hän oli turvassa läheisellä koululla, mutta muistoa isän etsinnästä Muisto kantoi mukanaan koko ikänsä.

Varkaudesta perheen matka jatkui Ruotsinpyhtäälle, sieltä jälleen Valkealaan – ja lopulta tänne Kajaaniin, milloin – sitä en tarkkaan tiedä – mutta sen tiedän, että vuonna 1925 Muisto pääsi ripille täällä Kajaanin kirkossa. Kajaanijoen rannoilla vaari tutustui myös myöhempien vuosien rakkaimpaan harrastukseen, koskikalastukseen. Kajaanista tuli vaarille lopuksi ikää merkityksellinen paikka, täällä hän pysähtyi aina oman perheensä kanssa pohjoiseen Tenojoelle ja Jäämeren rannoille asti suuntautuneilla kalastusretkillä.

Minulla on vain hyvin vähän omakohtaisia muistoja Muke-vaarista. Hän kuoli vähän ennen seitsenvuotispäivääni. Yhden ohikiitävän hetken muistan: Isovanhempani ovat vasta muuttaneet. Vaari istuu sohvalla uudessa asunnossa, vasta rakenteilla olevassa Karakallion lähiössä Espoossa. Sinne on muutettu parin kilometrin päästä Laajalahdesta, jonne vaari yhdessä enojeni kanssa rakensi omin käsin puolitoistakerroksisen rintamamiestalon 1950-luvun lopulla. On ehkä syksy 1973. Katselen vaaria takaapäin. Tiedän, että hän on sairas. Pieni lapsi tunnistaa hieman vinossa istuma-asennossa haikeutta ja surua. Seuraavana kesänä vaari oli kuollut.

Vaarin hautajaisista muistan seuraavaa: seison Malmin hautausmaan hiekkakäytävällä ja katselen omia vaatteitani: valkoinen paita, tummansininen pieni vekkihame, polvisukat, joista toinen sitkeästi valahtaa makkaralle, ja keltaisten sandaalien vihreät nilkkaremmit. Kenkävalintaan liittyy pieni tietoisuus sen ja tilaisuuden luonteen ristiriidasta, häivähdys häpeää tai syyllisyyttä, samalla lohdullinen aavistus siitä, että lapsen keltavihreitä sandaaleja katsotaan aikuisten hautajaisvaatteita armahtavaisemmin.

Valtaosa siitä, mitä ajattelen muistavani vaaristani, perustuu muiden kertomalle, muiden muistoille – mieleen tai kameran filmille tallentuneille. Vaari ja mummuni Liisa vastakihlautuneina Kulosaaren sillan kupeessa. Muistolla borsalino vinossa, sulhastaan pidemmällä Liisalla polvet vähän koukussa. Muisto ja Liisa oman vasta valmistuneen talon seinustalla. Sotavuodet ja vaarin alkoholismi on selätetty, katseissa ilo ja rakkaus. Vaari makaamassa mahallaan tunturipuron paltaalla, hörppää kylmää vettä suoraan purosta. Valokuvien lisäksi monia minulle jaettuja muistoja, jotta oppisin tuntemaan vaarini, joka muuten on jo poissa.

Lapsuuteni merkittävimmät muistot liittyvät perheen yhteisiin juhliin. On kenties minun tai sisarusteni syntymäpäivä. Neljä sukupolvea kokoontuneena pöydän ääreen. Keskellä pöytää vielä puoliksi syömätön kakku. Muistellaan menneitä vuosikymmeniä, minkälaista oli kasvaa venäjänvallan aikaan Kokkolassa tai Janakkalassa, minkälaista stadin slangia puhuttiin 1930-luvun Helsingissä Pitkänsillan pohjois- tai eteläpuolella, mitä leikittiin, minkälaisia loruja loruiltiin.

Noista hetkistä on jäänyt vahva tunnemuisto, kokemus liittymisestä johonkin suurempaan ja pidempään, yhteiseen jaettuun tarinaan, muistojen ketjuun, jonka osaksi minutkin nyt otetaan.

Historiankirjoituksen suhde muistoihin ja muistitietoon on vaihdellut. Antiikin maailmassa arvostettiin silminnäkijätodistusta, läsnäolleen kuvausta menneistä tapahtumista. Suulliset kertomukset lavenivat vähitellen historiankirjoitukseksi, kertomuksiksi muinaisten sankarien ja vallanpitäjien maineteoista. Historian ajateltiin olevan magistra vitae myös tämän hetken elämän opettaja.

Syklinen historiakäsitys murtui ainakin teoriassa ja sai tehdä tilaa modernille lineaariselle aikakäsitykselle. Samalla silminnäkijätodistajan arvovalta ja uskottavuus tiedonlähteenä mureni, muuttui epäluotettaviksi.

Tilalle astui valistuksen ja romantiikan myötä moderni historiantutkimus. Se etsi useista ja useanlaisista eri lähteistä koottavaa neutraalia, puolueetonta katsetta menneisyyteen.

Ja kuitenkin ajan myötä alettiin ymmärtää, että objektiiviseenkin tarkasteluun pyrkineet historiankirjoittajat tulkitsivat menneisyyden tapahtumia omasta ajastaan ja viitekehyksistään käsin. Tulkinnoista riisuttu puhdas totuus menneisyyden tapahtumista säilyi ihanteena, mutta saavuttamattomana sellaisena.

Tämän oivalluksen myötä muistitietokin koki maineenpalautuksen – meillä Suomessa aikaisemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Oma valtiollinen historiamme on kovin lyhyt. Siksi kansalliseen projektiin, suomalaisuuden tietoiseen rakentamiseen, tarvittiin kulttuurihistorian ja perinteentutkimuksen apua itsenäisyysaatteen alkuvuosista lähtien. Muistitietoa käytettiin kollektiivisten muistojen luomiseen, Suomen idean rakentamiseen. Muistot nousivat arvoon arvaamattomaan.

Tänään historiantutkimus tunnustaa muistitiedon merkityksen. Samalla historiantutkimuksen katse on siirtynyt kansakuntien ja niiden johtajien suurten tarinoiden rakentamisesta myös pienen ihmisen ja hänen arkensa tarkasteluun. Sellaisten, kuin vaikka vaarini Muiston tarina. Niin nostetaan esiin, arvostuksen ja kiinnostuksen kohteeksi, myös maan hiljaiset, tavalliset ihmiset ja heidän kokemuksensa, heidän elämänsä ja arkensa.

Myös kristillisen uskon ensiaskeleet otettiin muistojen ja muistitiedon varassa. Jeesuksen ystävät ja oppilaat, hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa läheltä todistaneet, kertoivat kokemastaan ja näkemästään eteenpäin. Aivan ensimmäisiä tämän tiedon välittäjiä olivat tyhjän haudan löytäneet naiset. He veivät tiedon siitä Jeesuksen muille oppilaille. Sitä toistettiin jo saman päivän iltana kolmen kulkijan kohtaamisessa Emmauksen tiellä, pian yhä useampien Jeesuksen seuraajien toimesta.

Vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin muistoja ja suullista perimätietoa Jeesuksesta alettiin jo koota yhteen, rakentaa kirjallisiksi tarinoiksi, evankeliumiteksteiksi. Ne eivät kerro ainoastaan siitä, mitä Jeesus Nasaretilainen opetti ja teki – vaan ennen kaikkea siitä, kuka hän oli ja on – ihmiseksi syntynyt Jumala.

Mutta Vapahtajamme sanat ja teot ovat myös merkityksellisiä. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen tekojensa keskipisteessä taas on kärsivä ihminen – syrjään sysätty, ohikatsottu, ulkopuoliseksi tuomittu ihminen. Nämä oman yhteisönsä ulkopuoliset Jeesus näkee ja kuulee häntä, nostaa heidät valokeilaan, usein esimerkiksi toisille.

Kristillisessä uskossa meitä koskettaa muisto, muistaminen, muistikuva siitä mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Vapahtajan esimerkin muistaminen kutsuu kääntämään katseen ja toiminnan tähän hetkeen, toiseen ihmiseen – ja tulevaan, Jumalan valtakuntaan, joka on jo lähellä. Tietoisuus ja muisto siitä, mistä me tulemme, keitä ja kenen me olemme, kääntää katseen suunnan eteenpäin. Muistamisen varassa kohti tulevaisuutta ja toivoa.

Juuri lukemassani evankeliumitekstissä Jeesus puhuu vedestä. Aihe ei liene hänen kuulijoilleen vieras, sillä hekin ovat paikalla veden tähden. On lehtimajajuhla, sen päätöspäivä, jolloin vesi näyttelee keskeistä roolia juhlassa, jossa muistellaan israelilaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta.

Keskellä kuivaa erämaata ihmiset olivat janoissaan, vaarassa kuolla veden puutteeseen. Kun kuivuuden keskeltä löytyi vettä, he kokivat Jumalan pelastaneen heidät elämään. Tätä kokemusta Jeesus on muiden mukana muistelemassa ja juhlimassa lehtimajajuhlassa.

Veden puute on totta monien yhteisöjen ja ihmisten elämässä tänäkin päivänä. Se synnyttää kärsimystä, ja yhä useammin levottomuuksia ja vastakkainasettelua. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ulottuvat veden luontaiseen kiertoon, eivätkä ehtymättömät vesivarat ole enää itsestään selvyys täällä Suomessakaan. Ympäri maailman moni – ihminen ja muu luotu – joutuu jättämään kotinsa etsiessään puhdasta tai riittävää vettä. Vesi, Jumalan antama lahja ja elämän välttämättömyys, on muuttunut meidän ihmisten käsissä kaupan, vallan ja väkivallan välineeksi.

Jano kertoo henkeä uhkaavasta ruumiillisesta puutostilasta, mutta myös laajemmasta kokemuksesta oikeudenmukaisuuden, rauhan, turvan puutteesta.

Keskellä lehtimajajuhlaa Jeesus huutaa kovalla äänellä – huutaa kääntääkseen juhlakansan huomion menneen muistelusta tähän hetkeen, itseensä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni…” (Joh. 7:37) Tulkoon minun luokseni ja juokoon! Jumalan antama pelastus erämaassa ei ollut totta vain kerran, vaan se on totta juuri nyt, koska elävän veden lähde, ihmiseksi syntynyt Jumala, on tässä, teidän keskellänne.

Pari päivää sitten vietimme helatorstaita, Kristuksen taivaaseenastumisen päivää. Ennen kuin Jeesus lähti ystäviensä ja seuraajiensa luota, hän lupasi heille Pyhän Hengen, ”voiman korkeudesta”. (Luuk. 24:49) Siihen lupaukseen mekin voimme luottaa tänään – ja jo viikon päästä, helluntaina, kiittää sen toteutumista. Me kaipaamme, meillä on jano, mutta voimme luottaa Kristuksen lupaukseen siitä, että hän ei jätä ketään janoiseksi. Siksi odotus on hyvää ja iloista odotusta.

Jeesuksen lupaama vesi ei ole kauppatavaraa. Se sammuttaa janon, joka ei ole vain fyysistä kuivuutta ja kipua, vaan paljon syvempää kaipuuta elämään koko täyteydessään. Kasteen vedessä meidät on liitetty Kristukseen ja Jumalan lupauksiin ikuisesta elämästä ja siitä, että Pyhä Henki tekee työtään meissä ja kaikessa mitä on.

Kristuksesta kumpuava elävän veden virta ei ole tarkoitettu kenenkään yksin omistettavaksi, vaan jaettavaksi edelleen aina uudestaan ja uudestaan. Siksi tänä viikonloppuna täällä Espoossa vietetään Lähetysjuhlia – ja siksi lähetystyössä ei ole viimekädessä kyse siitä, mitä me teemme, vaan siitä, mitä Jumala tekee. Kaste on lahja, mutta myös tehtävä: Kristuksesta pulppuavan lähteen vesi, Pyhä Henki, tekee työtään tässä maailmassa. Pyhä Henki tekee työtään meidän ihmisten epäonnistumisista ja rikkonaisuudesta huolimatta – ja samalla kutsuu meitä Jumalan työtovereiksi.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo mitä Hengen läsnäolo saa aikaan: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. (Luuk. 4:18-19)

Tähän kolmiyhteisen Jumalan työhön meitä kutsutaan osallistumaan, niin että tämän maailman jano tulee sammutetuksi, oikeudenmukaisuuden nälkä tyydytetyksi, haavat meissä ja meidän menneisyydessämme tulevat nähdyiksi ja parannetuiksi, ja niin että murtunut suhteemme kaikkeen luotuun ja kaiken Luojaan tulee ehjäksi jälleen.

Yhdysvaltalainen professori emerita Ginger Barfield kirjoittaa näin: ”Maailmamme on tälläkin hetkellä Jumalan läpikastelema. Pyhän hengen tehtävä on paljastaa meille tämä.” Maailma on Jumalan läpikastelema Jumalan läsnäoloa täynnä, niin kuin keväisen sateen kastelemaa maa. Yhtä täynnä Jumalan rohkaisevaa uutta luovaa, uuden kasvun antavaa, liikkeelle lähettävää hyvyyttä. Pyhän Hengen tehtävä on paljastaa meille tämä todellisuus, ja ohjata meitä elämään niin, että se todellisuus pääsisi murtautumaan tämän rikkonaisen maailman keskelle.

Siksi me liitymme Jeesuksen ystävien ja seuraajien joukkoon, kun odotamme ja rukoilemme Pyhää Henkeä. Vaikka hänen läsnäolonsa ei ole kiinni meidän suorituksistamme – sillä Henki puhaltaa, siellä missä haluaa – voimme luottaa hänen läsnäoloonsa ja vaikutukseensa meidän ja koko maailman elämässä silloinkin, kun emme häntä tunnista. Tavoilla ja paikoissa, joita emme osaa odottaa, kenties rajun ja mahtavan myrskyn sijaan hiljaisessa huminassa.

Tässäkin messussa Pyhä Henki rohkaisee meitä luottamaan siihen, että Kristus itse on läsnä, ruokkii ja ravitsee meitä ehtoollisen leivässä ja viinissä – ja lähettää meidät yhteisestä pöydästä kaikkeen maailmaan, kumpuamaan osana elävän veden virtoja.

Kasteessa meistä jokaisesta kastetusta on tullut Jumalan omia, hänelle ihan erityisen rakkaita. Kasteessa miestä on tullut myös Kristuksen seuraajia.

Tämän pyhän raamatuntekstit puhuvat Jeesuksesta hyvänä paimenena. Paimen ei vain oleta, että lauma seuraa häntä – vaan paimen katsoo ihan erityisesti laumansa perään, huolehtii siitä, että kukaan ei eksy, ei jää jälkeen – että ketään ei jätetä.

Juuri kuulemassamme päivän evankeliumitekstissä Jeesus ja Pietari käyvät kummallista, vähän jankkaavaakin keskustelua. Tuntuu siltä, kuin Jeesus kuulustelisi Pietaria. Ehkä Jeesuksella on tähän syynsä. Pietarihan on jo kerran luvannut pysyä hänelle uskollisena – mutta sitten tosipaikan tullen, vielä samana yönä, toiminut ihan toisin. Muistatteko, samalla kun Jeesusta kuulusteltiin Pontius Pilatuksen edessä, Pietari istuu rakennuksen pihalla. Uteliaat ihmiset tunnistavat hänet Jeesuksen ystäväksi – mutta Pietari kiistää kaiken, kolmeen kertaan. – Nyt on luottamuksen palauttamisen aika.

Elämme kummallista maailmanaikaa. On ihan ymmärrettävä, että monet isot muutokset herättävät huolta, pelkoakin. Kun turvaa tuovat rakennelmat ympärillä sortuvat, ja tutut arvot ja järjestykset muuttuvat, muuttumattomien asioiden merkitys korostuu.

Kaste ei katoa eikä sen merkitys muutu. Kasteessa Jumala on rakentanut katoamattoman ja muuttumattoman suhteen jokaiseen kastettuun. Hän on luvannut olla ja on läsnä keskellä kaikenlaista elämää, elämän kaikenlaisissa hetkissä, ja luvannut, että elämä ulottuu kuoleman tuolle puolen. Siksi kaste on lahja, Jumalan antama lahja.

Lahjan lisäksi me olemme saaneet kasteessa myös kutsun, kutsun seurata Kristusta. Tätä kutsua Jeesus varmistelee Pietariltakin. Oletko valmis seuraamaan minua? Rakastatko sinä minua? Rakastatko niin paljon, että olet valmis pysymään uskollisena vaikka mitä tulisi?

Koska Jeesus antaa Pietarille tehtäväksi kaitsea lampaitaan, tämän Johanneksen evankeliumin kohdan on usein tulkittu tarkoittavan pappis- tai piispanvirkaa ja niihin liittyvää vastuutehtävää koko seurakunnasta ja kirkosta.

Mutta ei tämä vain pappeja ja piispoja koske. Jeesuksen seuraamisen tehtävä ei kuulu vain kirkon virkaan vihityille tai seurakunnan työntekijöille – se kuuluu kaikille kastetuille kristityille.

Kysymyksillään Pietarille Jeesus painottaa uskon luonnetta ja merkitystä. Usko on rakkautta. Se syntyy siitä rakkaudesta, jolla Jumala rakastaa meitä. Siksi usko tuntuu, näkyy ja kuuluu rakkautena kaikkia lähimmäisiä, kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan – siis myötätuntoisena ja vastuullisena tapana elää tässä maailmassa.

Kouluvierailut ovat aina piispantarkastusten huippukohtia, ainakin omasta mielestäni. Torstaina pääsin täällä Karkkilassakin tutustumaan Haukkamäen koulun oppilaisiin ja opettajiin. Kiersin kaikissa luokissa – ja kaikissa niissä oppilaat olivat valmistelleet minulle kysymyksiä. Miten piispaksi tullaan, minkälainen on piispan työpäivä, onko sulla lemmikkejä, mikä on sun lempiruoka…

Yhdessä luokassa oppilaat halusivat tietää, kuka on esikuvani piispan työssä. En osannut äkkiseltään nimetä yhtä erityistä ihmistä, vaan sanoin vain yleisesti pitäväni esikuvana kaikkia niitä, jotka tekevät työtä oikeudenmukaisuuden ja rauhan eteen tässä maailmassa. Jälkikäteen harmitti, etten maininnut nimeltä yhtä heistä: paavi Leoa. Hänen toiminnassaan tinkimätön oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolustaminen nousevat Kristuksen seuraamisesta ja rakkautena näkyvästä uskosta. Paavi itse kuvasi toimintansa motivaatiota pari päivää sitten näin: ”Liian moni ihminen tässä maailmassa kärsii tänään, liian moni viaton ihminen tapetaan, ja jonkun pitää nousta puolustamaan heitä ja sanoa, että on olemassa parempikin tapa toimia.” Tässä on esimerkki meille kaikille.

Leon sanoissa kuuluu se, että hän elää todeksi sitä, mitä on olla Kristuksen seuraaja tässä maailmassa. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä oli Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen toimintansa keskipisteessä taas oli kärsivä ihminen.

Tätä maailmaan johdetaan tänään monin paikoin itsekkyydellä ja oman edun tavoittelulla. Kaiken tämän keskellä Jeesus antaa esimerkin ja kutsuu seuraajiaan myötätuntoon, toisten ja aivan erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rinnalle asettumiseen, omasta hyvästä luopumiseen yhteisen hyvän rakentamiseksi.

Jeesus ei puhu itsestään vain yhden lampaan hyvänä paimenena tai anna Pietarille tehtäväksi ruokkia vain yhtä tai muutamia karitsoita – vaan hän puhuu kaikista lampaista, koko laumasta.

Kaste ei ole vain henkilökohtainen lahja ja tehtävä, vaan kaste on liittänyt meidät yhteisöön, tehnyt meistä koko Kristuksen kirkon jäseniä. Siksi seurakunta on yhteisö ja täällä Karkkilasta se vaikuttaa olevan erityisen voimakkaasti sitä. Kristuksen seuraamisen luonteeseen kuuluu yhdessä eläminen ja yhteinen matkanteko – aivan erityisesti silloin, kun se tarkoittaa vastavirtaan kulkemista oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolelle asettumista maailman myllerrysten keskellä.

Se matka on mahdollinen, sillä sitä ei tehdä yksin, eikä sen varrella tarvitse kulkea eksyksissä tai nälissään. Jeesus Kristus on aina läsnä seurakuntansa elämässä ja ruokkii niitä, joita kutsuu seuraajikseen. Tässäkin messussa hän ravitsee meidät leivällä ja viinillä, antaa oman itsensä. Ei siksi, että kysyy rakastammeko me häntä, vaan koska on rakastanut meitä ristillä ja koska edelleen rakastaa meitä kaikenkattavalla rakkaudellaan.

Pääsiäisajan raamatuntekstit kertovat siitä, miten Jeesuksen ystävien ja seuraajien oli vaikea käsittää, mitä he löysivät, kun tulivat tyhjälle haudalle. Jeesuksen kuoleman myötä he eivät olleet menettäneet vain ystäväänsä ja opettajaansa, vaan myös sen uskon ja toivon, jotka hänen sanansa ja tekonsa, koko hänen läsnäolonsa, olivat synnyttäneet. Menetys on musertava.

Siksi Jeesuksen ystävien ensireaktio heidän tulleessaan tyhjälle haudalle ei olekaan ilo ja riemu. He ovat pikemminkin ymmällään ja pelästyneitä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Maria itkee tyhjällä haudalla ja epäilee, että Jeesuksen ruumis on viety muualle. Pietari kurkistaa hautaan, mutta ei ymmärrä mitä on voinut tapahtua, ja lähtee pois. Kaiken tämän keskellä kukaan heistä ei tahdo ensin tunnistaa Jeesusta, kun he lopulta kohtaavat hänet.  Vasta tunnistamisesta kasvaa lopulta ymmärrys ja ilo.

Jeesus ei ole kuollut. Hän elää! Tyhjän haudan äärellä maailma näyttäytyy uudenlaisena, aivan toisenlaisena. Kuoleman keskeltä avautuu uusi elämä, tulevaisuus ja toivo. Siksi tämän maailman pimeys ei ole lopullista pimeyttä. Sen keskellä loistaa pääsiäisaamun valo.

Se, mikä on ollut kuollutta, herää elämään, mikä on revitty rikki, parannetaan, ja mikä on eksynyt pimeään, pääsee valoon jälleen. Elämä murtautuu lopullisesti esiin kuoleman vallan alta. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa eikä valtaa. Kristus on voittanut kuoleman – ei vain herätäkseen itse elämään, vaan lahjoittaakseen koko maailmalle uuden elämän.

Kristus on ylösnoussut! Riemullista pääsiäistä!

Hienoa, että meitä on täällä näin paljon koolla. Toivon, että me yhdessä muistamme kuitenkin niitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät ole täällä kanssamme: niitä, jotka pelkäävät fyysistä tai henkistä väkivaltaa, niin paljon etteivät uskalla poistua kotoaan – niitä, joille väkivalta on niin tavallinen osa arkea, ettei se edes tunnu väärältä – ja erityisesti niitä, jotka ovat menettäneet elämänsä – koska ovat naisia ja tyttöjä.

Suomi on sairas maa. Vuodesta toiseen me pidämme Euroopan kärkisijoja naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan tilastoissa. Vaikka erilaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin: naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt viime vuosina. Tämä kertoo siitä, ettei ole tehty tarpeeksi tai oikeita asioita. Siksi kaksi ehdotusta seuraaviksi askeliksi.

Ensimmäiseksi: Naisiinkohdistuvan väkivallan ehkäisy ja poistaminen ei ole vain viranomaisten tehtävä. Se on niin iso ja vaiettu osa suomalaistan kulttuuria, että sen kitkemiseen tarvitaan mukaan kaikki ne tahot, jotka jakavat ihmisten arjen: Kuntien ja hyvinvointialueiden vastuunjakoa on selkiytettävä ja yhdenmukaistettava. Järjestöissä on runsaasti osaamista ja asiantuntemusta – niiden rahoitus on turvattava. Uskonnolliset yhteisöt voivat joko mahdollistaa tai ehkäistä sukupuolittunutta väkivaltaa. Ne on otettava mukaan purkutalkoisiin. Median rooli on tärkeä, kun väkivallan todellisuutta tehdään näkyväksi.

Toiseksi: Lähisuhdeväkivallan ja sukupuolittuneen väkivallan ympärillä vallitseva hiljaisuus on murrettava. Väkivallan uhrien kokemusten jakaminen ja kuuleminen on tässä keskeistä. Vallitseva kulttuuri, toimintatavat tai oikeuskäytännöt eivät saa estää niitä puhumasta, jotka haluavat tuoda väkivallankokemuksensa julkisiksi.

Siksi on tärkeää, että niistä puhutaan tänäkin Naistenpäivänä – puhutaan ja kerrotaan, kunnes tulee se päivä, jolloin ei ole enää mitään, mistä kertoa.

Tämä sodan ja väkivallan repimä maailmantila herättää kaipuunrukoukseen ja hiljaisuuteen, siihen miten ymmärtää kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu. Kaipuu konkreettiseen rauhaan ja sovintoon on totta aivan toisella tavalla, kuin mihin olemme koskaan elämämme aikana tottuneet.

Tämän aamun lukukappaleessa Jaakobkin pakenee uhkaavaa väkivaltaa, omaa veljeään Esauta ja tämän kostoa.

Vaikka teksti toteaakin vain lakoninsesti ”muuan mies paini Jaakobin kanssa aamunsarastukseen saakka”, tilanteen on täytynyt olla pelottava. Voin kuvitella Jaakobin kauhun, kun yön pimeydessä joku yht´äkkiä hyökkää hänen kimppuunsa. Pakene tai taistele – Jaakob valitsee jälkimmäisen.

Hiljaisuuskin voi yllättää. Se ei aina tarjoa sitä lepoa, jota etsimme. Mielen ja ajatusten metelin kaikotessa syntynyt tyhjä tila ei aina välttämättä tai ainakaan välittömästi täyty rauhan ja levon kokemuksella. Tyhjä tila voi olla myös pelottava. Se voi nostaa mieleen myös ahdistavia asioita, pelkoa, sitä mikä on ehkä tietoisesti haudattu arjen puuhastelun ja metelin alle unohtumaan. Kaikkia paineja ei ratkaista yhdessä yössä. Ne vaativat aikaa. Ja rohkeutta kohdata, ei paeta.

Mitä ikinä mieleesi on noussutkin näiden päivien mittaan tai tänä aamuna – kerro siitä Jumalalle hiljaisuudessa, anna kaikki hänen rakastaviin ja myötätuntoisiin käsiinsä.

—

Hyökkääjä on Jaakobille vieras. Silti jotakin tunnistettavaa hänessä ilmeisesti on. Jahve itse, kenties.

Jotakin hänessä on sellaista, että Jaakob takertuu häneen, ei vielä painimatsin päätyttyäkään suostu päästämään irti. Ei päästä irti, vaan vaatii siunausta.

Jaakob pyytää ehkä parasta, mitä voi toivoa – mutta saa jotakin aivan muuta, enemmän: Uuden nimen, uuden identiteetin, elämälleen uuden merkityksen. Hän palaa perheensä luo, keskelle elämää ja arkea ontuen, mutta siunattuna – ja ennen kaikkea muuttuneena.

Olemme kulkeneet tämän paaston matkaa kolmanneksen verran. Miten tämä matka, tai meidän ihan jokapäiväinen matkamme, voisi olla kulkemista ja kurottautumista vihollisuudesta sovintoon, vastakkainasettelusta yhteyteen, uuteen elämään? Kyse ei ole vain yhdestä päivästä, yhdestä paastosta, vaan tähän tiivistyy koko kristillisen uskon tai kirkkona olemisen narratiivi. Jumala kutsuu meitä uudistumaan, kutsuu kokonaan uuteen todellisuuteen.

Miten oman elämämme painit ja taistelut voisivat muuttua sovinnoksi? Miten me kastettujen kristittyjen yhteisönä, kirkkona ja seurakuntana, voimme muuttaa konfliktin sovinnoksi, päästää irti vanhasta, jotta Jumala muutoksen lahja saisi enemmän tilaa meissä ja maailmassa?

Me rukoilemme kohta tässä aamumessussa yhdessä Isä meidän -rujouksen. Kun rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme”, pyydämme sovintoa. Kun sitten jatkamme rukousta ”niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”, rukoilemme, että Jumala muuttaisi meidät perustavanlaatuisella tavalla. Tekisi mahdolliseksi sen, mikä meille ihmisille on muuten niin vaikeaa, mahdotonta.

Muutos tapahtuu, kun ristillä särkynyt Kristus lähettää meidät särkyneeseen maailmaan parantamaan – eikä vain parantamaan maailmaa, vaan myös meitä itseämme, särkyneitä suhteitamme kirkoissa, perheissä, yhteisöissä ja ihmisten välillä.

Kristus murtuu ja antaa itsensä meille leivässä ja viinissä. Hän on meissä ja me hänessä ja hänessä muutumme, saamme joka päivä uuden elämän.