Kära i Kristus, välkomna till vår gemensamma fest! Jesus uppstod från de döda på söndagen. Därför är varje helgdagsmässa en fest, en fest för Kristi uppståndelse.

Tänään ja tässä messussa vietämme aivan erityistä juhlaa. Te olette valinneet ja kutsuneet kirkkoherraksenne Tanja Louhivuoren. Tässä messussa hänet asetetaan Lohjan seurakunnan kirkkoherran virkaan kirkon perinteen mukaisesti rukouksella ja kättenpäällepanemisella.

Rakas Tanja, sinä olet palvellut Lohjan seurakunnassa jo pitkään, muutamaan otteeseen ja ison osan pappisurastasi.  Työtoverit ja seurakuntalaiset ovat oppineet tuntemaan sinut lahjoinesi ja puutteinesi, omana hienona, ainutlaatuisena persoonanasi. Nyt olet astumassa tutussa yhteisössä uuteen rooliin, kirkkoheraan virkaan.

Tutun työyhteisön lisäksi olet liittymässä myös pitkään jatkumoon, Lohjan kirkkoherrojen kuuden vuosisadan mittaiseen ketjuun. Olet sen ketjun uusin lenkki, Lohjan seurakunnan 43. kirkkoherra. 23 vuotiaan Espoon hiippakunnan kolmas piispa tuntee itsensä sitä miettiessään aika pieneksi.

Tämän messun raamatuntekstit, rukoukset ja virret puhuvat Jumalan huolenpidosta. Se on tämän pyhän aihe. Vietämme parhaillamme myös yhdessä koko maailmanlaajan kristillisen kirkon kanssa luomakunnan aikaa.

Kristna över hela världen, och även här i Lohja, uppmanas att be och engagera sig i praktiskt arbete för att skydda vårt gemensamma hem, denna underbara värld som Gud har skapat.

Me voimme luottaa siihen, että Jumala pitää huolen meistä ja koko tästä luomakunnasta, johon kuulumme ja josta olemme monin tavoin riippuvaisia. Jumala luo rakkaudessaan koko ajan uutta – ja tätä ylitsevuotavaa rakkauttaan Jumala haluaa jakaa kaikille ja kaikkialla. Siksi hän kutsuu meistä jokaista työtovereikseen.

Tanja, Jumala on kutsunut sinut. Hän on kutsunut sinut kasteessa omakseen, hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja nyt sama kutsu on käynyt Lohjan seurakunnan kirkkoherran virkaan.

Jumala kutsuu työhönsä monenlaisia, käsittämättömän monenlaisia ihmisiä. Niin hän tekee myös täällä Lohjalla.

Siksi sinun tehtäväsi, Tanja, on kirkkoherrana rakentaa täällä Lohjalla kirkkoa, jonka kasvoista monenlaiset ihmiset voivat tunnistaa itsensä – seurakuntaa, jonka ovet ovat auki moninaiselle väkijoukolle. Sitä ei tarvitse, eikä sitä ole viisastakaan tehdä yksin. Rakentakaa sitä yhdessä koko työyhteisön, luottamushenkilöiden ja kaikkien Lohjan seurakunnan vastuunkantajien kanssa – ja kutsukaa siihen työhön mukaan aina uusia ja uusia ihmisiä.

Jumalan kutsuun suostuminen ei ole aina kivutonta – se ei takaa kutsutulle rikkumatonta varmuutta tai tehtävän helppoutta. Omat puutteet, vaikeat päivät ja heikot hetket kuuluvat pappis- ja piispanvirkaan, ja ne kuuluvat kirkkoherrankin tehtävään.

Kutsu ja siihen suostuminen ei vaadikaan varmuutta, vaan luottamusta – luottamusta siihen, että Jumala pitää omistaan huolen.

För i slutändan handlar det inte om vilka vi är, vilken tjänst eller uppgift vi har fått. Det handlar om vem Gud är. Därför handlar det i sista hand inte heller om vad vi gör – utan om vad Gud gör.

Ja siksi, Tanja, kirkkoherran viran hoitaminen ei lopulta ole sinusta itsestäsi kiinni. Se on kiinni Jumalan lupauksista, Kristuksen kutsusta ja Pyhän Hengen lahjoista, joilla sinut on varustettu. Luota siihen, että Kolmiyhteinen Jumala, joka on kutsunut sinut, myös kantaa sinua tämänkin viran vaivassa ja riemussa.

Tänään ja tässä messussa vietämme aivan erityistä Vihdin seurakunnan juhlaa. Te olette valinneet ja kutsuneet kirkkoherraksenne Tuomas Luoman – ja tässä messussa hänet asetetaan Vihdin seurakunnan kirkkoherran virkaan kirkon perinteen mukaisesti niin, että me, jotka osallistumme virkaanasettamiseen laitamme kädet hänen päällensä, siunaamme hänet kirkkoherran tehtävään – ja kaikki me täällä Vihdin kirkossa yhdessä kiitämme Jumalaa Tuomaksesta ja rukoilemme hänen puolestaan.

Rakas Tuomas, sinulla on ollut puolisen vuotta aikaa tutustua Vihdin seurakuntaan ja sen väkeen. Samalla uudet työtoverisi ja seurakuntalaiset ovat pikkuhiljaa tutustuneet sinuun. Täällä tiedetään jo jotakin siitä, mitkä ovat lahjojasi, mitkä puutteitasi, minkälainen on johtamistapasi ja tyylisi olla vuorovaikutuksessa. Ihmiset tunnistavat sinut jo omana hienona, ainutlaatuisena persoonanasi.

Se, että sinut asetetaan tänään Vihdin seurakunnan kirkkoherran virkaan, kertoo rohkeudesta ja sitoutumisesta, sekä sinun että tämän seurakunnan uskalluksesta uuteen. Moni asia on jo muuttunut Vihdin seurakunnassa sinun myötäsi, ja moni asia tulee muuttumaan. Se on vaatinut ja vaatii edelleen työtä ja sopeutumista sekä sinulta että työ- ja seurakuntayhteisöltä – ja edessä on vielä paljon yhteistä oivallettavaa, löydettävää ja tutkittavaa.

Tämän pyhän aiheena on itsensä tutkiminen. Siihen kehottavat omalla tavallaan myös pyhän lukukappaleet, joita tässä messussa luetaan. Itsensä, oman uskonsa ja jumalasuhteensa tutkiminen, siis niiden pohtiminen, on tarpeen jokaisen kristityn elämässä. Mutta kristityn elämä ei ole yksilö- vaan joukkuelaji. Ja sen lajin tiimellyksessä kirkkoherralla on tärkeä tehtävä. Miten tämä yhteisö, Vihdin seurakunta, voisi pohtia omaa identiteettiään ja tehtäväänsä vihtiläisen elämän keskellä?

Itsensä tutkimisen, tapahtui se sitten yksin tai yhdessä toisten kanssa, on aina hyvä tapahtua suhteessa toiseen – suhteessa Jumalaan. Raamatussa ja kaikessa luomistyössään Jumala ojentaa meille peilin, josta katsella itseämme ja omaa elämäämme. Kirkkoherran tehtävä on antaa peiliin katselussa esimerkkiä, mutta myös huolehtia siitä, että seurakunta on sellainen puu, jonka oksien alla kaikki voivat kokoontua turvassa Jumalan kasvojen ja hänen ojentamansa peilin eteen – ja josta on hyvä taas jatkaa yhteistä matkaa.

Tuomas, tätä toivon, tarkoituksen ja tulevaisuuden matkaa sinut on nyt kutsuttu kulkemaan yhdessä muiden kanssa täällä kirkonkylällä, Nummelassa, Ojakkalassa ja kaikkialla Vihdissä.

Kristukselle rakkaat, tämä tehtävä ei kuitenkaan ole tässäkään seurakunnassa yksin kirkkoherran vastuulla, vaan te kaikki, tämä koko seurakunta, vastaa siitä yhdessä – työntekijät, luottamushenkilöt, kaikki vastuunkantajat.

Siispä muista, Tuomas, vaikka odotuksia ja haasteita on paljon, sinä et tee tätä työtä yksin. Muista jakaa tehtäviä ja vastuuta muiden kanssa. Muista jakaa ajatuksiasi, niitä kipeitä ja kiukkuisiakin, niiden kanssa, jotka tuntevat sinut hyvin ja joihin voit luottaa. Muista kiittää ja muista rukoilla.

Ja lopulta muista, että tämänkään viran hoitaminen ei lopulta ole sinusta itsestäsi kiinni. Se on kiinni Jumalan lupauksista, Kristuksen kutsusta ja Pyhän Hengen lahjoista, joilla sinut on varustettu. Voit luottaa siihen, että Kolmiyhteinen Jumala, joka on kutsunut sinut, tuntee sinut ja pitää sinusta ja Vihdin seurakunnasta huolen.

Amerikan-Muisto, nauroi vaari nimeään. Isä Johannes oli lähtenyt alkuvuodesta 1909 Pohjois-Amerikkaan suurten järvien alueelle, ehkä etsimään parempaa elantoa. Kotiin Valkealaan jäi vaimo Anna Sofia, kaksi pientä lasta ja suru kolmannesta, vasta kuolleesta kuopuksesta. Johannes palasi Suomeen perheensä luo jo saman vuoden syksyllä – ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1910, syntyi Muisto, Amerikan-Muisto.

Perheen elämä oli liikkuvaista. Kuljettiin Johanneksen sähkömonttöörin töiden perässä Valkealasta Helsinkiin, takaisin Valkealaan, sitten Viipuriin ja sieltä Varkauteen juuri ennen sisällissodan taisteluiden puhkeamista. Helmikuussa 1918, kaupungista käytyjen taistelujen tauottua, suuri joukko punaisia ja sellaisiksi epäiltyjä marssitettiin Huruslahden jäälle. Osa heistä teloitettiin paikanpäälle ilman oikeudenkäyntiä. Ketkä, sitä ei kaupungilla eikä kodeissa tiedetty. Äiti Anna Sofia lähetti perheen vanhimmat pojat, 8-vuotiaan Muiston isoveljien mukana, asialle. Pojat etsivät isää jäälle jätettyä ruumiiden joukosta. Johannesta ei sieltä löytynyt, hän oli turvassa läheisellä koululla, mutta muistoa isän etsinnästä Muisto kantoi mukanaan koko ikänsä.

Varkaudesta perheen matka jatkui Ruotsinpyhtäälle, sieltä jälleen Valkealaan – ja lopulta tänne Kajaaniin, milloin – sitä en tarkkaan tiedä – mutta sen tiedän, että vuonna 1925 Muisto pääsi ripille täällä Kajaanin kirkossa. Kajaanijoen rannoilla vaari tutustui myös myöhempien vuosien rakkaimpaan harrastukseen, koskikalastukseen. Kajaanista tuli vaarille lopuksi ikää merkityksellinen paikka, täällä hän pysähtyi aina oman perheensä kanssa pohjoiseen Tenojoelle ja Jäämeren rannoille asti suuntautuneilla kalastusretkillä.

Minulla on vain hyvin vähän omakohtaisia muistoja Muke-vaarista. Hän kuoli vähän ennen seitsenvuotispäivääni. Yhden ohikiitävän hetken muistan: Isovanhempani ovat vasta muuttaneet. Vaari istuu sohvalla uudessa asunnossa, vasta rakenteilla olevassa Karakallion lähiössä Espoossa. Sinne on muutettu parin kilometrin päästä Laajalahdesta, jonne vaari yhdessä enojeni kanssa rakensi omin käsin puolitoistakerroksisen rintamamiestalon 1950-luvun lopulla. On ehkä syksy 1973. Katselen vaaria takaapäin. Tiedän, että hän on sairas. Pieni lapsi tunnistaa hieman vinossa istuma-asennossa haikeutta ja surua. Seuraavana kesänä vaari oli kuollut.

Vaarin hautajaisista muistan seuraavaa: seison Malmin hautausmaan hiekkakäytävällä ja katselen omia vaatteitani: valkoinen paita, tummansininen pieni vekkihame, polvisukat, joista toinen sitkeästi valahtaa makkaralle, ja keltaisten sandaalien vihreät nilkkaremmit. Kenkävalintaan liittyy pieni tietoisuus sen ja tilaisuuden luonteen ristiriidasta, häivähdys häpeää tai syyllisyyttä, samalla lohdullinen aavistus siitä, että lapsen keltavihreitä sandaaleja katsotaan aikuisten hautajaisvaatteita armahtavaisemmin.

Valtaosa siitä, mitä ajattelen muistavani vaaristani, perustuu muiden kertomalle, muiden muistoille – mieleen tai kameran filmille tallentuneille. Vaari ja mummuni Liisa vastakihlautuneina Kulosaaren sillan kupeessa. Muistolla borsalino vinossa, sulhastaan pidemmällä Liisalla polvet vähän koukussa. Muisto ja Liisa oman vasta valmistuneen talon seinustalla. Sotavuodet ja vaarin alkoholismi on selätetty, katseissa ilo ja rakkaus. Vaari makaamassa mahallaan tunturipuron paltaalla, hörppää kylmää vettä suoraan purosta. Valokuvien lisäksi monia minulle jaettuja muistoja, jotta oppisin tuntemaan vaarini, joka muuten on jo poissa.

Lapsuuteni merkittävimmät muistot liittyvät perheen yhteisiin juhliin. On kenties minun tai sisarusteni syntymäpäivä. Neljä sukupolvea kokoontuneena pöydän ääreen. Keskellä pöytää vielä puoliksi syömätön kakku. Muistellaan menneitä vuosikymmeniä, minkälaista oli kasvaa venäjänvallan aikaan Kokkolassa tai Janakkalassa, minkälaista stadin slangia puhuttiin 1930-luvun Helsingissä Pitkänsillan pohjois- tai eteläpuolella, mitä leikittiin, minkälaisia loruja loruiltiin.

Noista hetkistä on jäänyt vahva tunnemuisto, kokemus liittymisestä johonkin suurempaan ja pidempään, yhteiseen jaettuun tarinaan, muistojen ketjuun, jonka osaksi minutkin nyt otetaan.

Historiankirjoituksen suhde muistoihin ja muistitietoon on vaihdellut. Antiikin maailmassa arvostettiin silminnäkijätodistusta, läsnäolleen kuvausta menneistä tapahtumista. Suulliset kertomukset lavenivat vähitellen historiankirjoitukseksi, kertomuksiksi muinaisten sankarien ja vallanpitäjien maineteoista. Historian ajateltiin olevan magistra vitae myös tämän hetken elämän opettaja.

Syklinen historiakäsitys murtui ainakin teoriassa ja sai tehdä tilaa modernille lineaariselle aikakäsitykselle. Samalla silminnäkijätodistajan arvovalta ja uskottavuus tiedonlähteenä mureni, muuttui epäluotettaviksi.

Tilalle astui valistuksen ja romantiikan myötä moderni historiantutkimus. Se etsi useista ja useanlaisista eri lähteistä koottavaa neutraalia, puolueetonta katsetta menneisyyteen.

Ja kuitenkin ajan myötä alettiin ymmärtää, että objektiiviseenkin tarkasteluun pyrkineet historiankirjoittajat tulkitsivat menneisyyden tapahtumia omasta ajastaan ja viitekehyksistään käsin. Tulkinnoista riisuttu puhdas totuus menneisyyden tapahtumista säilyi ihanteena, mutta saavuttamattomana sellaisena.

Tämän oivalluksen myötä muistitietokin koki maineenpalautuksen – meillä Suomessa aikaisemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Oma valtiollinen historiamme on kovin lyhyt. Siksi kansalliseen projektiin, suomalaisuuden tietoiseen rakentamiseen, tarvittiin kulttuurihistorian ja perinteentutkimuksen apua itsenäisyysaatteen alkuvuosista lähtien. Muistitietoa käytettiin kollektiivisten muistojen luomiseen, Suomen idean rakentamiseen. Muistot nousivat arvoon arvaamattomaan.

Tänään historiantutkimus tunnustaa muistitiedon merkityksen. Samalla historiantutkimuksen katse on siirtynyt kansakuntien ja niiden johtajien suurten tarinoiden rakentamisesta myös pienen ihmisen ja hänen arkensa tarkasteluun. Sellaisten, kuin vaikka vaarini Muiston tarina. Niin nostetaan esiin, arvostuksen ja kiinnostuksen kohteeksi, myös maan hiljaiset, tavalliset ihmiset ja heidän kokemuksensa, heidän elämänsä ja arkensa.

Myös kristillisen uskon ensiaskeleet otettiin muistojen ja muistitiedon varassa. Jeesuksen ystävät ja oppilaat, hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa läheltä todistaneet, kertoivat kokemastaan ja näkemästään eteenpäin. Aivan ensimmäisiä tämän tiedon välittäjiä olivat tyhjän haudan löytäneet naiset. He veivät tiedon siitä Jeesuksen muille oppilaille. Sitä toistettiin jo saman päivän iltana kolmen kulkijan kohtaamisessa Emmauksen tiellä, pian yhä useampien Jeesuksen seuraajien toimesta.

Vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin muistoja ja suullista perimätietoa Jeesuksesta alettiin jo koota yhteen, rakentaa kirjallisiksi tarinoiksi, evankeliumiteksteiksi. Ne eivät kerro ainoastaan siitä, mitä Jeesus Nasaretilainen opetti ja teki – vaan ennen kaikkea siitä, kuka hän oli ja on – ihmiseksi syntynyt Jumala.

Mutta Vapahtajamme sanat ja teot ovat myös merkityksellisiä. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen tekojensa keskipisteessä taas on kärsivä ihminen – syrjään sysätty, ohikatsottu, ulkopuoliseksi tuomittu ihminen. Nämä oman yhteisönsä ulkopuoliset Jeesus näkee ja kuulee häntä, nostaa heidät valokeilaan, usein esimerkiksi toisille.

Kristillisessä uskossa meitä koskettaa muisto, muistaminen, muistikuva siitä mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Vapahtajan esimerkin muistaminen kutsuu kääntämään katseen ja toiminnan tähän hetkeen, toiseen ihmiseen – ja tulevaan, Jumalan valtakuntaan, joka on jo lähellä. Tietoisuus ja muisto siitä, mistä me tulemme, keitä ja kenen me olemme, kääntää katseen suunnan eteenpäin. Muistamisen varassa kohti tulevaisuutta ja toivoa.

Juuri lukemassani evankeliumitekstissä Jeesus puhuu vedestä. Aihe ei liene hänen kuulijoilleen vieras, sillä hekin ovat paikalla veden tähden. On lehtimajajuhla, sen päätöspäivä, jolloin vesi näyttelee keskeistä roolia juhlassa, jossa muistellaan israelilaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta.

Keskellä kuivaa erämaata ihmiset olivat janoissaan, vaarassa kuolla veden puutteeseen. Kun kuivuuden keskeltä löytyi vettä, he kokivat Jumalan pelastaneen heidät elämään. Tätä kokemusta Jeesus on muiden mukana muistelemassa ja juhlimassa lehtimajajuhlassa.

Veden puute on totta monien yhteisöjen ja ihmisten elämässä tänäkin päivänä. Se synnyttää kärsimystä, ja yhä useammin levottomuuksia ja vastakkainasettelua. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ulottuvat veden luontaiseen kiertoon, eivätkä ehtymättömät vesivarat ole enää itsestään selvyys täällä Suomessakaan. Ympäri maailman moni – ihminen ja muu luotu – joutuu jättämään kotinsa etsiessään puhdasta tai riittävää vettä. Vesi, Jumalan antama lahja ja elämän välttämättömyys, on muuttunut meidän ihmisten käsissä kaupan, vallan ja väkivallan välineeksi.

Jano kertoo henkeä uhkaavasta ruumiillisesta puutostilasta, mutta myös laajemmasta kokemuksesta oikeudenmukaisuuden, rauhan, turvan puutteesta.

Keskellä lehtimajajuhlaa Jeesus huutaa kovalla äänellä – huutaa kääntääkseen juhlakansan huomion menneen muistelusta tähän hetkeen, itseensä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni…” (Joh. 7:37) Tulkoon minun luokseni ja juokoon! Jumalan antama pelastus erämaassa ei ollut totta vain kerran, vaan se on totta juuri nyt, koska elävän veden lähde, ihmiseksi syntynyt Jumala, on tässä, teidän keskellänne.

Pari päivää sitten vietimme helatorstaita, Kristuksen taivaaseenastumisen päivää. Ennen kuin Jeesus lähti ystäviensä ja seuraajiensa luota, hän lupasi heille Pyhän Hengen, ”voiman korkeudesta”. (Luuk. 24:49) Siihen lupaukseen mekin voimme luottaa tänään – ja jo viikon päästä, helluntaina, kiittää sen toteutumista. Me kaipaamme, meillä on jano, mutta voimme luottaa Kristuksen lupaukseen siitä, että hän ei jätä ketään janoiseksi. Siksi odotus on hyvää ja iloista odotusta.

Jeesuksen lupaama vesi ei ole kauppatavaraa. Se sammuttaa janon, joka ei ole vain fyysistä kuivuutta ja kipua, vaan paljon syvempää kaipuuta elämään koko täyteydessään. Kasteen vedessä meidät on liitetty Kristukseen ja Jumalan lupauksiin ikuisesta elämästä ja siitä, että Pyhä Henki tekee työtään meissä ja kaikessa mitä on.

Kristuksesta kumpuava elävän veden virta ei ole tarkoitettu kenenkään yksin omistettavaksi, vaan jaettavaksi edelleen aina uudestaan ja uudestaan. Siksi tänä viikonloppuna täällä Espoossa vietetään Lähetysjuhlia – ja siksi lähetystyössä ei ole viimekädessä kyse siitä, mitä me teemme, vaan siitä, mitä Jumala tekee. Kaste on lahja, mutta myös tehtävä: Kristuksesta pulppuavan lähteen vesi, Pyhä Henki, tekee työtään tässä maailmassa. Pyhä Henki tekee työtään meidän ihmisten epäonnistumisista ja rikkonaisuudesta huolimatta – ja samalla kutsuu meitä Jumalan työtovereiksi.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo mitä Hengen läsnäolo saa aikaan: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. (Luuk. 4:18-19)

Tähän kolmiyhteisen Jumalan työhön meitä kutsutaan osallistumaan, niin että tämän maailman jano tulee sammutetuksi, oikeudenmukaisuuden nälkä tyydytetyksi, haavat meissä ja meidän menneisyydessämme tulevat nähdyiksi ja parannetuiksi, ja niin että murtunut suhteemme kaikkeen luotuun ja kaiken Luojaan tulee ehjäksi jälleen.

Yhdysvaltalainen professori emerita Ginger Barfield kirjoittaa näin: ”Maailmamme on tälläkin hetkellä Jumalan läpikastelema. Pyhän hengen tehtävä on paljastaa meille tämä.” Maailma on Jumalan läpikastelema Jumalan läsnäoloa täynnä, niin kuin keväisen sateen kastelemaa maa. Yhtä täynnä Jumalan rohkaisevaa uutta luovaa, uuden kasvun antavaa, liikkeelle lähettävää hyvyyttä. Pyhän Hengen tehtävä on paljastaa meille tämä todellisuus, ja ohjata meitä elämään niin, että se todellisuus pääsisi murtautumaan tämän rikkonaisen maailman keskelle.

Siksi me liitymme Jeesuksen ystävien ja seuraajien joukkoon, kun odotamme ja rukoilemme Pyhää Henkeä. Vaikka hänen läsnäolonsa ei ole kiinni meidän suorituksistamme – sillä Henki puhaltaa, siellä missä haluaa – voimme luottaa hänen läsnäoloonsa ja vaikutukseensa meidän ja koko maailman elämässä silloinkin, kun emme häntä tunnista. Tavoilla ja paikoissa, joita emme osaa odottaa, kenties rajun ja mahtavan myrskyn sijaan hiljaisessa huminassa.

Tässäkin messussa Pyhä Henki rohkaisee meitä luottamaan siihen, että Kristus itse on läsnä, ruokkii ja ravitsee meitä ehtoollisen leivässä ja viinissä – ja lähettää meidät yhteisestä pöydästä kaikkeen maailmaan, kumpuamaan osana elävän veden virtoja.

Kasteessa meistä jokaisesta kastetusta on tullut Jumalan omia, hänelle ihan erityisen rakkaita. Kasteessa miestä on tullut myös Kristuksen seuraajia.

Tämän pyhän raamatuntekstit puhuvat Jeesuksesta hyvänä paimenena. Paimen ei vain oleta, että lauma seuraa häntä – vaan paimen katsoo ihan erityisesti laumansa perään, huolehtii siitä, että kukaan ei eksy, ei jää jälkeen – että ketään ei jätetä.

Juuri kuulemassamme päivän evankeliumitekstissä Jeesus ja Pietari käyvät kummallista, vähän jankkaavaakin keskustelua. Tuntuu siltä, kuin Jeesus kuulustelisi Pietaria. Ehkä Jeesuksella on tähän syynsä. Pietarihan on jo kerran luvannut pysyä hänelle uskollisena – mutta sitten tosipaikan tullen, vielä samana yönä, toiminut ihan toisin. Muistatteko, samalla kun Jeesusta kuulusteltiin Pontius Pilatuksen edessä, Pietari istuu rakennuksen pihalla. Uteliaat ihmiset tunnistavat hänet Jeesuksen ystäväksi – mutta Pietari kiistää kaiken, kolmeen kertaan. – Nyt on luottamuksen palauttamisen aika.

Elämme kummallista maailmanaikaa. On ihan ymmärrettävä, että monet isot muutokset herättävät huolta, pelkoakin. Kun turvaa tuovat rakennelmat ympärillä sortuvat, ja tutut arvot ja järjestykset muuttuvat, muuttumattomien asioiden merkitys korostuu.

Kaste ei katoa eikä sen merkitys muutu. Kasteessa Jumala on rakentanut katoamattoman ja muuttumattoman suhteen jokaiseen kastettuun. Hän on luvannut olla ja on läsnä keskellä kaikenlaista elämää, elämän kaikenlaisissa hetkissä, ja luvannut, että elämä ulottuu kuoleman tuolle puolen. Siksi kaste on lahja, Jumalan antama lahja.

Lahjan lisäksi me olemme saaneet kasteessa myös kutsun, kutsun seurata Kristusta. Tätä kutsua Jeesus varmistelee Pietariltakin. Oletko valmis seuraamaan minua? Rakastatko sinä minua? Rakastatko niin paljon, että olet valmis pysymään uskollisena vaikka mitä tulisi?

Koska Jeesus antaa Pietarille tehtäväksi kaitsea lampaitaan, tämän Johanneksen evankeliumin kohdan on usein tulkittu tarkoittavan pappis- tai piispanvirkaa ja niihin liittyvää vastuutehtävää koko seurakunnasta ja kirkosta.

Mutta ei tämä vain pappeja ja piispoja koske. Jeesuksen seuraamisen tehtävä ei kuulu vain kirkon virkaan vihityille tai seurakunnan työntekijöille – se kuuluu kaikille kastetuille kristityille.

Kysymyksillään Pietarille Jeesus painottaa uskon luonnetta ja merkitystä. Usko on rakkautta. Se syntyy siitä rakkaudesta, jolla Jumala rakastaa meitä. Siksi usko tuntuu, näkyy ja kuuluu rakkautena kaikkia lähimmäisiä, kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan – siis myötätuntoisena ja vastuullisena tapana elää tässä maailmassa.

Kouluvierailut ovat aina piispantarkastusten huippukohtia, ainakin omasta mielestäni. Torstaina pääsin täällä Karkkilassakin tutustumaan Haukkamäen koulun oppilaisiin ja opettajiin. Kiersin kaikissa luokissa – ja kaikissa niissä oppilaat olivat valmistelleet minulle kysymyksiä. Miten piispaksi tullaan, minkälainen on piispan työpäivä, onko sulla lemmikkejä, mikä on sun lempiruoka…

Yhdessä luokassa oppilaat halusivat tietää, kuka on esikuvani piispan työssä. En osannut äkkiseltään nimetä yhtä erityistä ihmistä, vaan sanoin vain yleisesti pitäväni esikuvana kaikkia niitä, jotka tekevät työtä oikeudenmukaisuuden ja rauhan eteen tässä maailmassa. Jälkikäteen harmitti, etten maininnut nimeltä yhtä heistä: paavi Leoa. Hänen toiminnassaan tinkimätön oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolustaminen nousevat Kristuksen seuraamisesta ja rakkautena näkyvästä uskosta. Paavi itse kuvasi toimintansa motivaatiota pari päivää sitten näin: ”Liian moni ihminen tässä maailmassa kärsii tänään, liian moni viaton ihminen tapetaan, ja jonkun pitää nousta puolustamaan heitä ja sanoa, että on olemassa parempikin tapa toimia.” Tässä on esimerkki meille kaikille.

Leon sanoissa kuuluu se, että hän elää todeksi sitä, mitä on olla Kristuksen seuraaja tässä maailmassa. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä oli Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen toimintansa keskipisteessä taas oli kärsivä ihminen.

Tätä maailmaan johdetaan tänään monin paikoin itsekkyydellä ja oman edun tavoittelulla. Kaiken tämän keskellä Jeesus antaa esimerkin ja kutsuu seuraajiaan myötätuntoon, toisten ja aivan erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rinnalle asettumiseen, omasta hyvästä luopumiseen yhteisen hyvän rakentamiseksi.

Jeesus ei puhu itsestään vain yhden lampaan hyvänä paimenena tai anna Pietarille tehtäväksi ruokkia vain yhtä tai muutamia karitsoita – vaan hän puhuu kaikista lampaista, koko laumasta.

Kaste ei ole vain henkilökohtainen lahja ja tehtävä, vaan kaste on liittänyt meidät yhteisöön, tehnyt meistä koko Kristuksen kirkon jäseniä. Siksi seurakunta on yhteisö ja täällä Karkkilasta se vaikuttaa olevan erityisen voimakkaasti sitä. Kristuksen seuraamisen luonteeseen kuuluu yhdessä eläminen ja yhteinen matkanteko – aivan erityisesti silloin, kun se tarkoittaa vastavirtaan kulkemista oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolelle asettumista maailman myllerrysten keskellä.

Se matka on mahdollinen, sillä sitä ei tehdä yksin, eikä sen varrella tarvitse kulkea eksyksissä tai nälissään. Jeesus Kristus on aina läsnä seurakuntansa elämässä ja ruokkii niitä, joita kutsuu seuraajikseen. Tässäkin messussa hän ravitsee meidät leivällä ja viinillä, antaa oman itsensä. Ei siksi, että kysyy rakastammeko me häntä, vaan koska on rakastanut meitä ristillä ja koska edelleen rakastaa meitä kaikenkattavalla rakkaudellaan.

Pääsiäisajan raamatuntekstit kertovat siitä, miten Jeesuksen ystävien ja seuraajien oli vaikea käsittää, mitä he löysivät, kun tulivat tyhjälle haudalle. Jeesuksen kuoleman myötä he eivät olleet menettäneet vain ystäväänsä ja opettajaansa, vaan myös sen uskon ja toivon, jotka hänen sanansa ja tekonsa, koko hänen läsnäolonsa, olivat synnyttäneet. Menetys on musertava.

Siksi Jeesuksen ystävien ensireaktio heidän tulleessaan tyhjälle haudalle ei olekaan ilo ja riemu. He ovat pikemminkin ymmällään ja pelästyneitä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Maria itkee tyhjällä haudalla ja epäilee, että Jeesuksen ruumis on viety muualle. Pietari kurkistaa hautaan, mutta ei ymmärrä mitä on voinut tapahtua, ja lähtee pois. Kaiken tämän keskellä kukaan heistä ei tahdo ensin tunnistaa Jeesusta, kun he lopulta kohtaavat hänet.  Vasta tunnistamisesta kasvaa lopulta ymmärrys ja ilo.

Jeesus ei ole kuollut. Hän elää! Tyhjän haudan äärellä maailma näyttäytyy uudenlaisena, aivan toisenlaisena. Kuoleman keskeltä avautuu uusi elämä, tulevaisuus ja toivo. Siksi tämän maailman pimeys ei ole lopullista pimeyttä. Sen keskellä loistaa pääsiäisaamun valo.

Se, mikä on ollut kuollutta, herää elämään, mikä on revitty rikki, parannetaan, ja mikä on eksynyt pimeään, pääsee valoon jälleen. Elämä murtautuu lopullisesti esiin kuoleman vallan alta. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa eikä valtaa. Kristus on voittanut kuoleman – ei vain herätäkseen itse elämään, vaan lahjoittaakseen koko maailmalle uuden elämän.

Kristus on ylösnoussut! Riemullista pääsiäistä!

Hienoa, että meitä on täällä näin paljon koolla. Toivon, että me yhdessä muistamme kuitenkin niitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät ole täällä kanssamme: niitä, jotka pelkäävät fyysistä tai henkistä väkivaltaa, niin paljon etteivät uskalla poistua kotoaan – niitä, joille väkivalta on niin tavallinen osa arkea, ettei se edes tunnu väärältä – ja erityisesti niitä, jotka ovat menettäneet elämänsä – koska ovat naisia ja tyttöjä.

Suomi on sairas maa. Vuodesta toiseen me pidämme Euroopan kärkisijoja naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan tilastoissa. Vaikka erilaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin: naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt viime vuosina. Tämä kertoo siitä, ettei ole tehty tarpeeksi tai oikeita asioita. Siksi kaksi ehdotusta seuraaviksi askeliksi.

Ensimmäiseksi: Naisiinkohdistuvan väkivallan ehkäisy ja poistaminen ei ole vain viranomaisten tehtävä. Se on niin iso ja vaiettu osa suomalaistan kulttuuria, että sen kitkemiseen tarvitaan mukaan kaikki ne tahot, jotka jakavat ihmisten arjen: Kuntien ja hyvinvointialueiden vastuunjakoa on selkiytettävä ja yhdenmukaistettava. Järjestöissä on runsaasti osaamista ja asiantuntemusta – niiden rahoitus on turvattava. Uskonnolliset yhteisöt voivat joko mahdollistaa tai ehkäistä sukupuolittunutta väkivaltaa. Ne on otettava mukaan purkutalkoisiin. Median rooli on tärkeä, kun väkivallan todellisuutta tehdään näkyväksi.

Toiseksi: Lähisuhdeväkivallan ja sukupuolittuneen väkivallan ympärillä vallitseva hiljaisuus on murrettava. Väkivallan uhrien kokemusten jakaminen ja kuuleminen on tässä keskeistä. Vallitseva kulttuuri, toimintatavat tai oikeuskäytännöt eivät saa estää niitä puhumasta, jotka haluavat tuoda väkivallankokemuksensa julkisiksi.

Siksi on tärkeää, että niistä puhutaan tänäkin Naistenpäivänä – puhutaan ja kerrotaan, kunnes tulee se päivä, jolloin ei ole enää mitään, mistä kertoa.

Tämä sodan ja väkivallan repimä maailmantila herättää kaipuunrukoukseen ja hiljaisuuteen, siihen miten ymmärtää kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu. Kaipuu konkreettiseen rauhaan ja sovintoon on totta aivan toisella tavalla, kuin mihin olemme koskaan elämämme aikana tottuneet.

Tämän aamun lukukappaleessa Jaakobkin pakenee uhkaavaa väkivaltaa, omaa veljeään Esauta ja tämän kostoa.

Vaikka teksti toteaakin vain lakoninsesti ”muuan mies paini Jaakobin kanssa aamunsarastukseen saakka”, tilanteen on täytynyt olla pelottava. Voin kuvitella Jaakobin kauhun, kun yön pimeydessä joku yht´äkkiä hyökkää hänen kimppuunsa. Pakene tai taistele – Jaakob valitsee jälkimmäisen.

Hiljaisuuskin voi yllättää. Se ei aina tarjoa sitä lepoa, jota etsimme. Mielen ja ajatusten metelin kaikotessa syntynyt tyhjä tila ei aina välttämättä tai ainakaan välittömästi täyty rauhan ja levon kokemuksella. Tyhjä tila voi olla myös pelottava. Se voi nostaa mieleen myös ahdistavia asioita, pelkoa, sitä mikä on ehkä tietoisesti haudattu arjen puuhastelun ja metelin alle unohtumaan. Kaikkia paineja ei ratkaista yhdessä yössä. Ne vaativat aikaa. Ja rohkeutta kohdata, ei paeta.

Mitä ikinä mieleesi on noussutkin näiden päivien mittaan tai tänä aamuna – kerro siitä Jumalalle hiljaisuudessa, anna kaikki hänen rakastaviin ja myötätuntoisiin käsiinsä.

—

Hyökkääjä on Jaakobille vieras. Silti jotakin tunnistettavaa hänessä ilmeisesti on. Jahve itse, kenties.

Jotakin hänessä on sellaista, että Jaakob takertuu häneen, ei vielä painimatsin päätyttyäkään suostu päästämään irti. Ei päästä irti, vaan vaatii siunausta.

Jaakob pyytää ehkä parasta, mitä voi toivoa – mutta saa jotakin aivan muuta, enemmän: Uuden nimen, uuden identiteetin, elämälleen uuden merkityksen. Hän palaa perheensä luo, keskelle elämää ja arkea ontuen, mutta siunattuna – ja ennen kaikkea muuttuneena.

Olemme kulkeneet tämän paaston matkaa kolmanneksen verran. Miten tämä matka, tai meidän ihan jokapäiväinen matkamme, voisi olla kulkemista ja kurottautumista vihollisuudesta sovintoon, vastakkainasettelusta yhteyteen, uuteen elämään? Kyse ei ole vain yhdestä päivästä, yhdestä paastosta, vaan tähän tiivistyy koko kristillisen uskon tai kirkkona olemisen narratiivi. Jumala kutsuu meitä uudistumaan, kutsuu kokonaan uuteen todellisuuteen.

Miten oman elämämme painit ja taistelut voisivat muuttua sovinnoksi? Miten me kastettujen kristittyjen yhteisönä, kirkkona ja seurakuntana, voimme muuttaa konfliktin sovinnoksi, päästää irti vanhasta, jotta Jumala muutoksen lahja saisi enemmän tilaa meissä ja maailmassa?

Me rukoilemme kohta tässä aamumessussa yhdessä Isä meidän -rujouksen. Kun rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme”, pyydämme sovintoa. Kun sitten jatkamme rukousta ”niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”, rukoilemme, että Jumala muuttaisi meidät perustavanlaatuisella tavalla. Tekisi mahdolliseksi sen, mikä meille ihmisille on muuten niin vaikeaa, mahdotonta.

Muutos tapahtuu, kun ristillä särkynyt Kristus lähettää meidät särkyneeseen maailmaan parantamaan – eikä vain parantamaan maailmaa, vaan myös meitä itseämme, särkyneitä suhteitamme kirkoissa, perheissä, yhteisöissä ja ihmisten välillä.

Kristus murtuu ja antaa itsensä meille leivässä ja viinissä. Hän on meissä ja me hänessä ja hänessä muutumme, saamme joka päivä uuden elämän.

₂₈Jeesus sanoi heille:

»Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. ₂₉Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. ₃₀Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä. (Mt. 19:27-30)

Neljä vuotta sitten joulun alla, Pekka soitti minulle. Hän on yksi Espoon hiippakunnan kirkkoherroista ja harrastaa metsänhoitoa. Pekka halusi tuoda piispalaan kuusen omasta metsästään. Adventin aika oli ollut kiireistä, olin väsynyt, laskin päiviä loman alkuun. En todellakaan olisi jaksanut tavata enää ketään. Mutta tarjous oli kaunis, enkä kehdannut kieltäytyä siitä. Niinpä sovimme Pekan kanssa tapaamisen seuraavaksi illaksi.

Ilta koitti, kello tuli kahdeksan, Pekan auto ajoi pihaan – ja sen perässä toinen auto, josta loikkasi ulos kaksi muuta ihmistä. Ensimmäinen reaktioni oli, että kuristan tuon Pekan. Eihän muiden vieraista ollut sovittu mitään. Sitten toinen yllätysvieraista kumartui auton takapenkille ja nosti sieltä esiin sellokotelon. Kiukkuni sekaan alkoi sekoittua ihmetystä. Selvisi, että Pekka ei tuonut mukanaan ainoastaan joulukuusta – vaan myös kanttori Elinan ja sellisti Hannun. He olivat tulleet antamaan minulle joululahjan – pienen konsertin. Niin istuin tuolilla keskellä tyhjää piispalan salia, kuuntelin lempeitä, lohdullisia sellon säveliä – ja itkin kiitollisuudesta.

Tämän sunnuntain teema on ansaitsematon armo – jonkin pienen vilahduksen siitä koin tuona joulunalusiltana neljä vuotta sitten.

Mutta Pietari miettii sitä, mitä olisi mielestään ansainnut. ”Entä me? Mitä me saamme?” – äsken lukemani evankeliumitekstin alussa hän toimii puhemiehenä. Hän esittää Jeesukselle kysymyksen kaikkien opetuslasten puolesta. Pietari ei kysele minkään ansaitsemattoman perään, vaan penää Jeesukselta jotakin, minkä hän ja hänen ystävänsä ajattelevat ansaitsevansa. ”Entä me?”

Mistä kysymys on pulpahtanut Jeesuksen oppilaiden mieleen? Sitä ymmärtääkseen, on hyvä aloittaa Matteuksen evankeliumin lukeminen muutamaa jaetta aikaisemmin. Jeesuksen luokse on juuri tullut nuori mies. Hän haluaa pelastua ja kysyy Jeesukselta neuvoa. Seuraa keskustelu siitä, miten mies jo nyt elää lain käskyjen mukaisesti. Lopulta Jeesus kehottaa miestä luopumaan kaikesta omaisuudestaan ja liittymään seuraajiensa joukkoon. Rikkaalle miehelle tämä on liian iso vaatimus – ja niin hän lähtee pois surullisena.

Ja tämä herättää Jeesuksen ystävissä kysymyksen. Entä me!? Mehän olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua. Mitä me siitä hyvästä olemme saaneet? Maantien pölyä, jatkuvasti ympärillä pyörivän väkijoukon vaatimuksineen, uskonnollisten ja poliittisten johtajien epäluuloa, vihamielisyyttäkin? Syntyy vaikutelma, että oppilaat ovat ehkä odottaneet jotakin muuta. Jotakin enemmän, jotakin konkreettista, jotakin jo nyt.

Mitä me etsimme, kun lähdemme Jeesuksen matkaan? Mitä toivomme, kun arkoina tai varmoina liitymme Kristuksen seuraajien joukkoon? Mihin kaipuuseen me estimme vastausta?

Me elämme kummallista aikaa. Isot, pelottavatkin, muutokset myllertävät maailmaa. Moni  tuttu asia on muuttunut, emmekä enää tunnista yhteiskunnan tai politiikan lainalaisuuksia, niitä rakennelmia, joihin olemme luottaneet.

Kaiken muutoksen keskellä tunnistan oma kaipuuni löytää syvempi yhteys Jumalaan, kaipuun liittyä vahvemmin siihen, mikä on pysyvää. Tiedän, etten ole kaipuuni kanssa yksin. Me olemme siinä yhdessä, jaetussa kaipuussassa olla lähempänä Kristusta. Siinä kaipuussa liitymme samaan Kristuksen seuraajien joukkoon, jonka alkupäässä ovat Pietari ja muut Jeesuksen ystävät ja oppilaat.

Keski-Ranskassa, keskellä Burgundin kukkuloita, sijaitsee Taizén ekumeeninen yhteisö. Vuosikymmenten ajan tuhannet nuoret ja vähän vanhemmatkin ihmiset ovat tulleet ympäri maailmaa sinne kaipuun ajamina, hiljaisen rukouksen ja yhteisen työn kutsumina. Taizé on täälläkin joillekin teistä tutu ja tärkeä paikka.

Taizén yhteisön johtaja veli Matthew kertoo tämän vuoden uuden vuoden kirjeessään vuoden mittaan kohtaamiensa nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Hän on aloittanut ne kysymällä ”Mitä sinä etsit?”

Vastauksista kuuluu, miten monenlaisista todellisuuksista nuoret ovat Taizéhen tulleet. Sodan ja levottomuuksien keskeltä, työttömyyden ja niukkuuden keskeltä, yltäkylläisyyden keskeltä, ihan tavallisen hyvän arjen keskeltä. Monenlaisista taustoista huolimatta vastaukset veli Matthewin kysymykseen ovat samanlaisia. Ne kertovat kaipuusta hiljaisuuteen, elämän suunnan etsimisestä, pysyvän ilon, tarkoituksen, oikeudenmukaista maailman, merkityksellisyyden, rauhan etsimisestä ja kaipuusta rauhaan, joka olisi totta omassa mielessä ja maailmassa.

Entä sinä? Pysähdytään hetkeksi tähän. Mitä sinä etsit, mitä sinä kaipaat juuri nyt? Ole hetki hiljaa Kristuksen kasvojen edessä. Kerro hänelle siitä. Kerro kaipuustasi, kerro siitä mitä etsit ja kaipaat elämääsi juuri nyt.

Palataan Pietarin kysymykseen. Tunnistan hänen turhautumisensa. Samanlaisissa tunnelmissa istuin reilu neljä vuotta sitten puolityhjässä piispalan salissa. Pinna kiereällä, pää tekemättömiä töitä täynnä, sydän syrjällään siitä, että en repeä kaikkeen, mitä minulta odotetaan – kaikkeen, mitä itse itseltäni odotan.

Ja kaiken tämän keskelle sello soitti lohdutuksen säveliä, luottamuksen siihen, että en voikaan tehdä kaikkea –että kysymys ei ole minun työstäni ja tekemisistäni, vaan Jumalan työstä, johon saan osallistua. Kristus antaa ilon ja armon kaikkein kirkkaimmin juuri silloin, kun vähiten sitä osaan odottaa – juuri silloin, kun vähiten sen ansaitsen – siis juuri silloin, kun eniten sitä tietämättäni tarvitsen.

Emme voi tietää, minkälaista vastausta Pietari toivoi tai odotti Jeesukselta. Ehkä hanellä ja muilla opetuslapsilla oli jotakin hyvinkin konkreettista mielessä. Ehkä suurempaa suosiota opettajalleen, arvostusta niiltä lukuisilta ihmisiltä, jotka kokoontuivat kuuntelemaan hänen opetustaan. Tai sitten he vaan yksinkertaisesti toivoivat hetken hengähdystaukoa, lepoa jatkuvalta liikkeellä olemiselta, mahdollisuutta peseytyä, kunnollista ateriaa.

Mutta mitä ikinä he odottivatkin, Jeesuksen vastaus todennäköisesti yllätti kaikki – taas kerran. Kyse ei siis ole siitä, minkä palkan tai korvauksen oppilaat saavat uhrauksistaan. Kyse on jostakin suuremmasta, ja sitä kohti Jeesus kääntää Pietarin ja meidän kaikkien katseen suunnan.

Älkää kyselkö sitä, mikä on takanapäin, mitä on tehty tai tekemättä jätetty, sitä minkä olette jo kerran taaksenne jättäneet. Katsokaa, miten Jumala toimii jo nyt, kun hänen valtakuntansa on lähellä, kun se parhaillaankin murtautuu esiin kaiken luopumisen ja muutoksen keskellä.

Katsokaa kohti sitä, mikä on tulossa: kohti uuden maailman syntymistä, Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunnassa eivät päde tämän maailman lainalaisuudet eivätkä arvojärjestykset. Kaikki käännetään ylösalaisin. Jumalan valtakunnassa eivät vain ensimmäiset ole viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä – vaan kaikki, aivan kaikki on toisin. Kaikki on toisin tavalla, jota emme pysty käsittämään.

Siksi Jeesuksen seuraaminen vaatii luottamusta, luottamusta siihen, että se mikä näyttää tämän maailman silmissä järjettömältä, on osa Jumalan suurempaa työtä, Jumalan valtakunnan työtä. Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, mitä me teemme tai olemme tehneet – vaan siitä, mitä Jumala tekee.

Siksi Jumalan valtakuntaa on hyvä kaivata ja etsiä ja siksi sen toteutumista on syytä odottaa ja rukoilla, sillä lupaus uudesta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, on lupaus tulevaisuudesta ja toivosta, jonka Jumala antaa meille. Ei koska me olisimme sen ansainneet, vaan koska hän rakastaa meitä.

Johannes ja Jeesus. Kaksi serkusta. He ovat monessa samanlaisia.  He toimivat samalla asialla. Molemmat julistavat Taivasten valtakuntaa, joka on tullut lähelle, on murtautumassa tämän maailman todellisuuden keskelle. Molemmat kutsuvat ihmisiä muutokseen, uudenlaiseen jumalasuhteeseen, uudenlaiseen suhteeseen toiseen ihmiseen ja koko elämään.

Johannes Kastaja ja Jeesus ovat myös kovin erilaisia. Johannes eli, opetti ja toimi erämaassa. Hän pukeutui ja söi yksinkertaisesti. Hänen puheensa ja sananvalintansa olivat rajuja, ravistelevia.

Ei Jeesuskaan olut puheissaan aina lempeä. Mutta hän liikkui usein ihmisten parissa synagogissa ja toreilla. Hän hakeutui niiden seuraan, joita muut hylkivät, vieraili heidän luonaan, söi heidän seurassaan. Hän näki ne, joiden kohdalla muut käänsivät katseensa pois, kuuli niitä, joilta muut sulkivat korvansa. Hän paransi, nosti varjoista valoon ja yhteyteen muiden kanssa.

Sekä Johannes että Jeesus herättivät uteliaisuutta ja kiinnostusta. Heidän puheitaan kuunneltiin. Molempien ympärille kasvoi seuraajien ja oppilaiden joukko. Mutta poliittisissa ja uskonnollisissa vallanpitäjissä heidän toimintansa herätti arvostelua, pelkoa ja vihaakin Heitä pidettiin veneenkeikuttajina, uhkana tutulle järjestykselle. Siksi monet olivat valmiita äärimmäisiin tekoihin sekä Johanneksen että Jeesuksen vaientamiseksi.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus nostaa vertaa arvostelijoitaan kinasteleviin lapsiin: Te ette tanssineet! Te ette itkeneet! Te ette suostuneet meidän leikkeihimme. Mikään ei tunnu kelpaavan teille. Johannes ei syönyt eikä juonut ja sai siitä moitteita. Jeesus söi ja joi ja häntä taas moitittiin siitä. Kumpikaan ei vastannut ihmisten odotuksia ja toiveita.

Jeesus ja Johannes. Kumpikin oli jotakin aivan muuta kuin heidän haluttiin tai odotettiin olevan. Mutta juuri tämä odotusten ja normien vastainen toiminta toimi monelle niitä, joita he kohtasivat, pysäyttävänä kokemuksena, alkuna mielenmuutokseen. Toiset taas kokivat sen vain ärsyttävänä tai vaarallisena, eivät tunnistaneet omaa tarvettaan tai mahdollisuutta muutokseen

Entä me, entä tänään? Kenen pillin mukaan me tanssimme ja kenen valittajaisiin menemme mukaan? Kuka hyötyy siitä, että kinastelemme keskenämme? Mitkä ovat niitä iloja, murheita tai muutoksen mahdollisuuksia, joiden ohi samalla kuljemme?

Tässä ajassa vastakkainasettelut korostuvat – olivat ne sitten aseellisia tai sosiaalisen median yhteenottoja. Niissä on usein kyse vallasta, taloudellisesta vallasta tai vallasta yli ihmisten mielien – maailmakuvien tai historiantulkintojen yhteentörmäyksistä. Tänään, niin kuin aina, tarvitaan totuudellista puhetta ja siitä nousevaa toimintaa.

Adventin aika on odotuksen aikaa. Samalla, kun odotamme seimen lasta syntyväksi, odotamme myös hänen paluutaan, Kristuksen paluuta kerran aikojen lopussa.

Millaista Kristusta me odotamme? Miten odotamme hänen tulevan, miten toimivan tullessaan? Taipuuko hänen meidän pillimme mukaiseen tanssiin, liittyykö meidän valittajaisiimme? Kuulemmeko ja näemmekö itse vain niitä hänen opetuksiaan ja tekemisiään, jotka ajavat meidän omia päämääriämme?

Suostummeko siihen, että Kristus kutsuu meitä muutokseen, joka hetki, joka päivä. Suostummeko siihen, että Kristus ja hänen työnsä meissä, se muutos, jonka hän meissä saa aikaan, yllättää meistä jokainen.

Adventti on valmistautumista jouluun, suurimpaan yllätykseen ja suurimpaan muutokseen. Jouluna riemuitaan Kristuksen syntymästä. Jumalasta, joka syntyy ihmiseksi. Jumalasta, joka yllätti ja yllättää yhä, on läsnä ja samalla salattu. Seimen lapsessa Jumala rikas tuli köyhäksi. Vahva tuli heikoksi. Kaikkivaltias tuli kaikkien palvelijaksi.

Tänä vuonna on muisteltu 1700 vuotta sitten kokoontunutta Nikean kirkolliskokousta. Se kokosi ihmisiä, oppineita ja kirkon johtajia, ympäri silloisen kristikunnan.  Heidän tavoitteenaan oli etsiä ilmausta yhteiselle kristilliselle uskolle. Tuloksena oli uskontunnustus, jonka täydennetyn version me tunnemme Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksena ja jonka lausumme yhdessä tässä messussa.

Siinä lausutaan yhteinen kristillinen usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Siinä keskitytään Poikaan ”yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen”, joka oli olemassa ennen aikojen alkua. Ja tämä Jumalan Poika – hän, jonka kautta kaikki on luotu – syntyi lapseksi, joka tarvitsee huolenpitoa, lämpöä, ruokaa, kuivia vaippoja.

Nikeassa ilmaistu kristillinen usko ihmisen elämän jakavasta, ihmisten käsissä kuolevasta ja kuoleman voittavasta Jumalasta on rohkaissut ja liikuttanut ihmisiä muutosten ja mullistusten keskellä 1700 vuoden ajan.

Se on ohjannut kristittyjä toimimaan tämän maailman todellisuuden keskellä ja samalla nostamaan katseen sen todellisuuden tuolle puolen. Se on ohjannut luottamaan rakkauteen, joka ei jätä ihmistä yksin, vaan on läsnä ja valmis kärsimään meidän kanssamme ja meidän puolestamme.

1630 vuotta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen perustettiin Keravan seurakunta. Te olette seitsemänkymmenen vuoden ajan pitäneet yllä samaa uskoa, kuin Nikeaan kokoontuneet kristityt, täällä keravalaisen arjen ja juhlan keskellä.

Siinä seurakunta ja sen jäsenet ovat Johannes Kastajan tavoin valmistaneet tietä ja tehneet tilaa ihmisen ja Kristuksen kohtaamiselle. Olette olleet uskollisia tehtävälle, joka liittää teidät Kristuksen seuraajien joukkoon. Se on teidän tehtävänne jatkossakin. Siinä työssä te ette ole yksin, vaan Jumalan työtovereita. Siksi voitte valmistautua siihen, että tulette itsekin yhä uudelleen Jumalan yllättämiksi.