Juuri lukemassani evankeliumitekstissä Jeesus puhuu vedestä. Aihe ei liene hänen kuulijoilleen vieras, sillä hekin ovat paikalla veden tähden. On lehtimajajuhla, sen päätöspäivä, jolloin vesi näyttelee keskeistä roolia juhlassa, jossa muistellaan israelilaisten matkaa pois Egyptin orjuudesta.

Keskellä kuivaa erämaata ihmiset olivat janoissaan, vaarassa kuolla veden puutteeseen. Kun kuivuuden keskeltä löytyi vettä, he kokivat Jumalan pelastaneen heidät elämään. Tätä kokemusta Jeesus on muiden mukana muistelemassa ja juhlimassa lehtimajajuhlassa.

Veden puute on totta monien yhteisöjen ja ihmisten elämässä tänäkin päivänä. Se synnyttää kärsimystä, ja yhä useammin levottomuuksia ja vastakkainasettelua. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ulottuvat veden luontaiseen kiertoon, eivätkä ehtymättömät vesivarat ole enää itsestään selvyys täällä Suomessakaan. Ympäri maailman moni – ihminen ja muu luotu – joutuu jättämään kotinsa etsiessään puhdasta tai riittävää vettä. Vesi, Jumalan antama lahja ja elämän välttämättömyys, on muuttunut meidän ihmisten käsissä kaupan, vallan ja väkivallan välineeksi.

Jano kertoo henkeä uhkaavasta ruumiillisesta puutostilasta, mutta myös laajemmasta kokemuksesta oikeudenmukaisuuden, rauhan, turvan puutteesta.

Keskellä lehtimajajuhlaa Jeesus huutaa kovalla äänellä – huutaa kääntääkseen juhlakansan huomion menneen muistelusta tähän hetkeen, itseensä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni…” (Joh. 7:37) Tulkoon minun luokseni ja juokoon! Jumalan antama pelastus erämaassa ei ollut totta vain kerran, vaan se on totta juuri nyt, koska elävän veden lähde, ihmiseksi syntynyt Jumala, on tässä, teidän keskellänne.

Pari päivää sitten vietimme helatorstaita, Kristuksen taivaaseenastumisen päivää. Ennen kuin Jeesus lähti ystäviensä ja seuraajiensa luota, hän lupasi heille Pyhän Hengen, ”voiman korkeudesta”. (Luuk. 24:49) Siihen lupaukseen mekin voimme luottaa tänään – ja jo viikon päästä, helluntaina, kiittää sen toteutumista. Me kaipaamme, meillä on jano, mutta voimme luottaa Kristuksen lupaukseen siitä, että hän ei jätä ketään janoiseksi. Siksi odotus on hyvää ja iloista odotusta.

Jeesuksen lupaama vesi ei ole kauppatavaraa. Se sammuttaa janon, joka ei ole vain fyysistä kuivuutta ja kipua, vaan paljon syvempää kaipuuta elämään koko täyteydessään. Kasteen vedessä meidät on liitetty Kristukseen ja Jumalan lupauksiin ikuisesta elämästä ja siitä, että Pyhä Henki tekee työtään meissä ja kaikessa mitä on.

Kristuksesta kumpuava elävän veden virta ei ole tarkoitettu kenenkään yksin omistettavaksi, vaan jaettavaksi edelleen aina uudestaan ja uudestaan. Siksi tänä viikonloppuna täällä Espoossa vietetään Lähetysjuhlia – ja siksi lähetystyössä ei ole viimekädessä kyse siitä, mitä me teemme, vaan siitä, mitä Jumala tekee. Kaste on lahja, mutta myös tehtävä: Kristuksesta pulppuavan lähteen vesi, Pyhä Henki, tekee työtään tässä maailmassa. Pyhä Henki tekee työtään meidän ihmisten epäonnistumisista ja rikkonaisuudesta huolimatta – ja samalla kutsuu meitä Jumalan työtovereiksi.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo mitä Hengen läsnäolo saa aikaan: Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta. (Luuk. 4:18-19)

Tähän kolmiyhteisen Jumalan työhön meitä kutsutaan osallistumaan, niin että tämän maailman jano tulee sammutetuksi, oikeudenmukaisuuden nälkä tyydytetyksi, haavat meissä ja meidän menneisyydessämme tulevat nähdyiksi ja parannetuiksi, ja niin että murtunut suhteemme kaikkeen luotuun ja kaiken Luojaan tulee ehjäksi jälleen.

Yhdysvaltalainen professori emerita Ginger Barfield kirjoittaa näin: ”Maailmamme on tälläkin hetkellä Jumalan läpikastelema. Pyhän hengen tehtävä on paljastaa meille tämä.” Maailma on Jumalan läpikastelema Jumalan läsnäoloa täynnä, niin kuin keväisen sateen kastelemaa maa. Yhtä täynnä Jumalan rohkaisevaa uutta luovaa, uuden kasvun antavaa, liikkeelle lähettävää hyvyyttä. Pyhän Hengen tehtävä on paljastaa meille tämä todellisuus, ja ohjata meitä elämään niin, että se todellisuus pääsisi murtautumaan tämän rikkonaisen maailman keskelle.

Siksi me liitymme Jeesuksen ystävien ja seuraajien joukkoon, kun odotamme ja rukoilemme Pyhää Henkeä. Vaikka hänen läsnäolonsa ei ole kiinni meidän suorituksistamme – sillä Henki puhaltaa, siellä missä haluaa – voimme luottaa hänen läsnäoloonsa ja vaikutukseensa meidän ja koko maailman elämässä silloinkin, kun emme häntä tunnista. Tavoilla ja paikoissa, joita emme osaa odottaa, kenties rajun ja mahtavan myrskyn sijaan hiljaisessa huminassa.

Tässäkin messussa Pyhä Henki rohkaisee meitä luottamaan siihen, että Kristus itse on läsnä, ruokkii ja ravitsee meitä ehtoollisen leivässä ja viinissä – ja lähettää meidät yhteisestä pöydästä kaikkeen maailmaan, kumpuamaan osana elävän veden virtoja.

Kasteessa meistä jokaisesta kastetusta on tullut Jumalan omia, hänelle ihan erityisen rakkaita. Kasteessa miestä on tullut myös Kristuksen seuraajia.

Tämän pyhän raamatuntekstit puhuvat Jeesuksesta hyvänä paimenena. Paimen ei vain oleta, että lauma seuraa häntä – vaan paimen katsoo ihan erityisesti laumansa perään, huolehtii siitä, että kukaan ei eksy, ei jää jälkeen – että ketään ei jätetä.

Juuri kuulemassamme päivän evankeliumitekstissä Jeesus ja Pietari käyvät kummallista, vähän jankkaavaakin keskustelua. Tuntuu siltä, kuin Jeesus kuulustelisi Pietaria. Ehkä Jeesuksella on tähän syynsä. Pietarihan on jo kerran luvannut pysyä hänelle uskollisena – mutta sitten tosipaikan tullen, vielä samana yönä, toiminut ihan toisin. Muistatteko, samalla kun Jeesusta kuulusteltiin Pontius Pilatuksen edessä, Pietari istuu rakennuksen pihalla. Uteliaat ihmiset tunnistavat hänet Jeesuksen ystäväksi – mutta Pietari kiistää kaiken, kolmeen kertaan. – Nyt on luottamuksen palauttamisen aika.

Elämme kummallista maailmanaikaa. On ihan ymmärrettävä, että monet isot muutokset herättävät huolta, pelkoakin. Kun turvaa tuovat rakennelmat ympärillä sortuvat, ja tutut arvot ja järjestykset muuttuvat, muuttumattomien asioiden merkitys korostuu.

Kaste ei katoa eikä sen merkitys muutu. Kasteessa Jumala on rakentanut katoamattoman ja muuttumattoman suhteen jokaiseen kastettuun. Hän on luvannut olla ja on läsnä keskellä kaikenlaista elämää, elämän kaikenlaisissa hetkissä, ja luvannut, että elämä ulottuu kuoleman tuolle puolen. Siksi kaste on lahja, Jumalan antama lahja.

Lahjan lisäksi me olemme saaneet kasteessa myös kutsun, kutsun seurata Kristusta. Tätä kutsua Jeesus varmistelee Pietariltakin. Oletko valmis seuraamaan minua? Rakastatko sinä minua? Rakastatko niin paljon, että olet valmis pysymään uskollisena vaikka mitä tulisi?

Koska Jeesus antaa Pietarille tehtäväksi kaitsea lampaitaan, tämän Johanneksen evankeliumin kohdan on usein tulkittu tarkoittavan pappis- tai piispanvirkaa ja niihin liittyvää vastuutehtävää koko seurakunnasta ja kirkosta.

Mutta ei tämä vain pappeja ja piispoja koske. Jeesuksen seuraamisen tehtävä ei kuulu vain kirkon virkaan vihityille tai seurakunnan työntekijöille – se kuuluu kaikille kastetuille kristityille.

Kysymyksillään Pietarille Jeesus painottaa uskon luonnetta ja merkitystä. Usko on rakkautta. Se syntyy siitä rakkaudesta, jolla Jumala rakastaa meitä. Siksi usko tuntuu, näkyy ja kuuluu rakkautena kaikkia lähimmäisiä, kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan – siis myötätuntoisena ja vastuullisena tapana elää tässä maailmassa.

Kouluvierailut ovat aina piispantarkastusten huippukohtia, ainakin omasta mielestäni. Torstaina pääsin täällä Karkkilassakin tutustumaan Haukkamäen koulun oppilaisiin ja opettajiin. Kiersin kaikissa luokissa – ja kaikissa niissä oppilaat olivat valmistelleet minulle kysymyksiä. Miten piispaksi tullaan, minkälainen on piispan työpäivä, onko sulla lemmikkejä, mikä on sun lempiruoka…

Yhdessä luokassa oppilaat halusivat tietää, kuka on esikuvani piispan työssä. En osannut äkkiseltään nimetä yhtä erityistä ihmistä, vaan sanoin vain yleisesti pitäväni esikuvana kaikkia niitä, jotka tekevät työtä oikeudenmukaisuuden ja rauhan eteen tässä maailmassa. Jälkikäteen harmitti, etten maininnut nimeltä yhtä heistä: paavi Leoa. Hänen toiminnassaan tinkimätön oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolustaminen nousevat Kristuksen seuraamisesta ja rakkautena näkyvästä uskosta. Paavi itse kuvasi toimintansa motivaatiota pari päivää sitten näin: ”Liian moni ihminen tässä maailmassa kärsii tänään, liian moni viaton ihminen tapetaan, ja jonkun pitää nousta puolustamaan heitä ja sanoa, että on olemassa parempikin tapa toimia.” Tässä on esimerkki meille kaikille.

Leon sanoissa kuuluu se, että hän elää todeksi sitä, mitä on olla Kristuksen seuraaja tässä maailmassa. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä oli Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen toimintansa keskipisteessä taas oli kärsivä ihminen.

Tätä maailmaan johdetaan tänään monin paikoin itsekkyydellä ja oman edun tavoittelulla. Kaiken tämän keskellä Jeesus antaa esimerkin ja kutsuu seuraajiaan myötätuntoon, toisten ja aivan erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rinnalle asettumiseen, omasta hyvästä luopumiseen yhteisen hyvän rakentamiseksi.

Jeesus ei puhu itsestään vain yhden lampaan hyvänä paimenena tai anna Pietarille tehtäväksi ruokkia vain yhtä tai muutamia karitsoita – vaan hän puhuu kaikista lampaista, koko laumasta.

Kaste ei ole vain henkilökohtainen lahja ja tehtävä, vaan kaste on liittänyt meidät yhteisöön, tehnyt meistä koko Kristuksen kirkon jäseniä. Siksi seurakunta on yhteisö ja täällä Karkkilasta se vaikuttaa olevan erityisen voimakkaasti sitä. Kristuksen seuraamisen luonteeseen kuuluu yhdessä eläminen ja yhteinen matkanteko – aivan erityisesti silloin, kun se tarkoittaa vastavirtaan kulkemista oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolelle asettumista maailman myllerrysten keskellä.

Se matka on mahdollinen, sillä sitä ei tehdä yksin, eikä sen varrella tarvitse kulkea eksyksissä tai nälissään. Jeesus Kristus on aina läsnä seurakuntansa elämässä ja ruokkii niitä, joita kutsuu seuraajikseen. Tässäkin messussa hän ravitsee meidät leivällä ja viinillä, antaa oman itsensä. Ei siksi, että kysyy rakastammeko me häntä, vaan koska on rakastanut meitä ristillä ja koska edelleen rakastaa meitä kaikenkattavalla rakkaudellaan.

Pääsiäisajan raamatuntekstit kertovat siitä, miten Jeesuksen ystävien ja seuraajien oli vaikea käsittää, mitä he löysivät, kun tulivat tyhjälle haudalle. Jeesuksen kuoleman myötä he eivät olleet menettäneet vain ystäväänsä ja opettajaansa, vaan myös sen uskon ja toivon, jotka hänen sanansa ja tekonsa, koko hänen läsnäolonsa, olivat synnyttäneet. Menetys on musertava.

Siksi Jeesuksen ystävien ensireaktio heidän tulleessaan tyhjälle haudalle ei olekaan ilo ja riemu. He ovat pikemminkin ymmällään ja pelästyneitä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Maria itkee tyhjällä haudalla ja epäilee, että Jeesuksen ruumis on viety muualle. Pietari kurkistaa hautaan, mutta ei ymmärrä mitä on voinut tapahtua, ja lähtee pois. Kaiken tämän keskellä kukaan heistä ei tahdo ensin tunnistaa Jeesusta, kun he lopulta kohtaavat hänet.  Vasta tunnistamisesta kasvaa lopulta ymmärrys ja ilo.

Jeesus ei ole kuollut. Hän elää! Tyhjän haudan äärellä maailma näyttäytyy uudenlaisena, aivan toisenlaisena. Kuoleman keskeltä avautuu uusi elämä, tulevaisuus ja toivo. Siksi tämän maailman pimeys ei ole lopullista pimeyttä. Sen keskellä loistaa pääsiäisaamun valo.

Se, mikä on ollut kuollutta, herää elämään, mikä on revitty rikki, parannetaan, ja mikä on eksynyt pimeään, pääsee valoon jälleen. Elämä murtautuu lopullisesti esiin kuoleman vallan alta. Kuolemalla ei ole lopullista sanaa eikä valtaa. Kristus on voittanut kuoleman – ei vain herätäkseen itse elämään, vaan lahjoittaakseen koko maailmalle uuden elämän.

Kristus on ylösnoussut! Riemullista pääsiäistä!

Hienoa, että meitä on täällä näin paljon koolla. Toivon, että me yhdessä muistamme kuitenkin niitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät ole täällä kanssamme: niitä, jotka pelkäävät fyysistä tai henkistä väkivaltaa, niin paljon etteivät uskalla poistua kotoaan – niitä, joille väkivalta on niin tavallinen osa arkea, ettei se edes tunnu väärältä – ja erityisesti niitä, jotka ovat menettäneet elämänsä – koska ovat naisia ja tyttöjä.

Suomi on sairas maa. Vuodesta toiseen me pidämme Euroopan kärkisijoja naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan tilastoissa. Vaikka erilaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin: naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt viime vuosina. Tämä kertoo siitä, ettei ole tehty tarpeeksi tai oikeita asioita. Siksi kaksi ehdotusta seuraaviksi askeliksi.

Ensimmäiseksi: Naisiinkohdistuvan väkivallan ehkäisy ja poistaminen ei ole vain viranomaisten tehtävä. Se on niin iso ja vaiettu osa suomalaistan kulttuuria, että sen kitkemiseen tarvitaan mukaan kaikki ne tahot, jotka jakavat ihmisten arjen: Kuntien ja hyvinvointialueiden vastuunjakoa on selkiytettävä ja yhdenmukaistettava. Järjestöissä on runsaasti osaamista ja asiantuntemusta – niiden rahoitus on turvattava. Uskonnolliset yhteisöt voivat joko mahdollistaa tai ehkäistä sukupuolittunutta väkivaltaa. Ne on otettava mukaan purkutalkoisiin. Median rooli on tärkeä, kun väkivallan todellisuutta tehdään näkyväksi.

Toiseksi: Lähisuhdeväkivallan ja sukupuolittuneen väkivallan ympärillä vallitseva hiljaisuus on murrettava. Väkivallan uhrien kokemusten jakaminen ja kuuleminen on tässä keskeistä. Vallitseva kulttuuri, toimintatavat tai oikeuskäytännöt eivät saa estää niitä puhumasta, jotka haluavat tuoda väkivallankokemuksensa julkisiksi.

Siksi on tärkeää, että niistä puhutaan tänäkin Naistenpäivänä – puhutaan ja kerrotaan, kunnes tulee se päivä, jolloin ei ole enää mitään, mistä kertoa.

Tämä sodan ja väkivallan repimä maailmantila herättää kaipuunrukoukseen ja hiljaisuuteen, siihen miten ymmärtää kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu. Kaipuu konkreettiseen rauhaan ja sovintoon on totta aivan toisella tavalla, kuin mihin olemme koskaan elämämme aikana tottuneet.

Tämän aamun lukukappaleessa Jaakobkin pakenee uhkaavaa väkivaltaa, omaa veljeään Esauta ja tämän kostoa.

Vaikka teksti toteaakin vain lakoninsesti ”muuan mies paini Jaakobin kanssa aamunsarastukseen saakka”, tilanteen on täytynyt olla pelottava. Voin kuvitella Jaakobin kauhun, kun yön pimeydessä joku yht´äkkiä hyökkää hänen kimppuunsa. Pakene tai taistele – Jaakob valitsee jälkimmäisen.

Hiljaisuuskin voi yllättää. Se ei aina tarjoa sitä lepoa, jota etsimme. Mielen ja ajatusten metelin kaikotessa syntynyt tyhjä tila ei aina välttämättä tai ainakaan välittömästi täyty rauhan ja levon kokemuksella. Tyhjä tila voi olla myös pelottava. Se voi nostaa mieleen myös ahdistavia asioita, pelkoa, sitä mikä on ehkä tietoisesti haudattu arjen puuhastelun ja metelin alle unohtumaan. Kaikkia paineja ei ratkaista yhdessä yössä. Ne vaativat aikaa. Ja rohkeutta kohdata, ei paeta.

Mitä ikinä mieleesi on noussutkin näiden päivien mittaan tai tänä aamuna – kerro siitä Jumalalle hiljaisuudessa, anna kaikki hänen rakastaviin ja myötätuntoisiin käsiinsä.

—

Hyökkääjä on Jaakobille vieras. Silti jotakin tunnistettavaa hänessä ilmeisesti on. Jahve itse, kenties.

Jotakin hänessä on sellaista, että Jaakob takertuu häneen, ei vielä painimatsin päätyttyäkään suostu päästämään irti. Ei päästä irti, vaan vaatii siunausta.

Jaakob pyytää ehkä parasta, mitä voi toivoa – mutta saa jotakin aivan muuta, enemmän: Uuden nimen, uuden identiteetin, elämälleen uuden merkityksen. Hän palaa perheensä luo, keskelle elämää ja arkea ontuen, mutta siunattuna – ja ennen kaikkea muuttuneena.

Olemme kulkeneet tämän paaston matkaa kolmanneksen verran. Miten tämä matka, tai meidän ihan jokapäiväinen matkamme, voisi olla kulkemista ja kurottautumista vihollisuudesta sovintoon, vastakkainasettelusta yhteyteen, uuteen elämään? Kyse ei ole vain yhdestä päivästä, yhdestä paastosta, vaan tähän tiivistyy koko kristillisen uskon tai kirkkona olemisen narratiivi. Jumala kutsuu meitä uudistumaan, kutsuu kokonaan uuteen todellisuuteen.

Miten oman elämämme painit ja taistelut voisivat muuttua sovinnoksi? Miten me kastettujen kristittyjen yhteisönä, kirkkona ja seurakuntana, voimme muuttaa konfliktin sovinnoksi, päästää irti vanhasta, jotta Jumala muutoksen lahja saisi enemmän tilaa meissä ja maailmassa?

Me rukoilemme kohta tässä aamumessussa yhdessä Isä meidän -rujouksen. Kun rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme”, pyydämme sovintoa. Kun sitten jatkamme rukousta ”niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”, rukoilemme, että Jumala muuttaisi meidät perustavanlaatuisella tavalla. Tekisi mahdolliseksi sen, mikä meille ihmisille on muuten niin vaikeaa, mahdotonta.

Muutos tapahtuu, kun ristillä särkynyt Kristus lähettää meidät särkyneeseen maailmaan parantamaan – eikä vain parantamaan maailmaa, vaan myös meitä itseämme, särkyneitä suhteitamme kirkoissa, perheissä, yhteisöissä ja ihmisten välillä.

Kristus murtuu ja antaa itsensä meille leivässä ja viinissä. Hän on meissä ja me hänessä ja hänessä muutumme, saamme joka päivä uuden elämän.

₂₈Jeesus sanoi heille:

»Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. ₂₉Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. ₃₀Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä. (Mt. 19:27-30)

Neljä vuotta sitten joulun alla, Pekka soitti minulle. Hän on yksi Espoon hiippakunnan kirkkoherroista ja harrastaa metsänhoitoa. Pekka halusi tuoda piispalaan kuusen omasta metsästään. Adventin aika oli ollut kiireistä, olin väsynyt, laskin päiviä loman alkuun. En todellakaan olisi jaksanut tavata enää ketään. Mutta tarjous oli kaunis, enkä kehdannut kieltäytyä siitä. Niinpä sovimme Pekan kanssa tapaamisen seuraavaksi illaksi.

Ilta koitti, kello tuli kahdeksan, Pekan auto ajoi pihaan – ja sen perässä toinen auto, josta loikkasi ulos kaksi muuta ihmistä. Ensimmäinen reaktioni oli, että kuristan tuon Pekan. Eihän muiden vieraista ollut sovittu mitään. Sitten toinen yllätysvieraista kumartui auton takapenkille ja nosti sieltä esiin sellokotelon. Kiukkuni sekaan alkoi sekoittua ihmetystä. Selvisi, että Pekka ei tuonut mukanaan ainoastaan joulukuusta – vaan myös kanttori Elinan ja sellisti Hannun. He olivat tulleet antamaan minulle joululahjan – pienen konsertin. Niin istuin tuolilla keskellä tyhjää piispalan salia, kuuntelin lempeitä, lohdullisia sellon säveliä – ja itkin kiitollisuudesta.

Tämän sunnuntain teema on ansaitsematon armo – jonkin pienen vilahduksen siitä koin tuona joulunalusiltana neljä vuotta sitten.

Mutta Pietari miettii sitä, mitä olisi mielestään ansainnut. ”Entä me? Mitä me saamme?” – äsken lukemani evankeliumitekstin alussa hän toimii puhemiehenä. Hän esittää Jeesukselle kysymyksen kaikkien opetuslasten puolesta. Pietari ei kysele minkään ansaitsemattoman perään, vaan penää Jeesukselta jotakin, minkä hän ja hänen ystävänsä ajattelevat ansaitsevansa. ”Entä me?”

Mistä kysymys on pulpahtanut Jeesuksen oppilaiden mieleen? Sitä ymmärtääkseen, on hyvä aloittaa Matteuksen evankeliumin lukeminen muutamaa jaetta aikaisemmin. Jeesuksen luokse on juuri tullut nuori mies. Hän haluaa pelastua ja kysyy Jeesukselta neuvoa. Seuraa keskustelu siitä, miten mies jo nyt elää lain käskyjen mukaisesti. Lopulta Jeesus kehottaa miestä luopumaan kaikesta omaisuudestaan ja liittymään seuraajiensa joukkoon. Rikkaalle miehelle tämä on liian iso vaatimus – ja niin hän lähtee pois surullisena.

Ja tämä herättää Jeesuksen ystävissä kysymyksen. Entä me!? Mehän olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua. Mitä me siitä hyvästä olemme saaneet? Maantien pölyä, jatkuvasti ympärillä pyörivän väkijoukon vaatimuksineen, uskonnollisten ja poliittisten johtajien epäluuloa, vihamielisyyttäkin? Syntyy vaikutelma, että oppilaat ovat ehkä odottaneet jotakin muuta. Jotakin enemmän, jotakin konkreettista, jotakin jo nyt.

Mitä me etsimme, kun lähdemme Jeesuksen matkaan? Mitä toivomme, kun arkoina tai varmoina liitymme Kristuksen seuraajien joukkoon? Mihin kaipuuseen me estimme vastausta?

Me elämme kummallista aikaa. Isot, pelottavatkin, muutokset myllertävät maailmaa. Moni  tuttu asia on muuttunut, emmekä enää tunnista yhteiskunnan tai politiikan lainalaisuuksia, niitä rakennelmia, joihin olemme luottaneet.

Kaiken muutoksen keskellä tunnistan oma kaipuuni löytää syvempi yhteys Jumalaan, kaipuun liittyä vahvemmin siihen, mikä on pysyvää. Tiedän, etten ole kaipuuni kanssa yksin. Me olemme siinä yhdessä, jaetussa kaipuussassa olla lähempänä Kristusta. Siinä kaipuussa liitymme samaan Kristuksen seuraajien joukkoon, jonka alkupäässä ovat Pietari ja muut Jeesuksen ystävät ja oppilaat.

Keski-Ranskassa, keskellä Burgundin kukkuloita, sijaitsee Taizén ekumeeninen yhteisö. Vuosikymmenten ajan tuhannet nuoret ja vähän vanhemmatkin ihmiset ovat tulleet ympäri maailmaa sinne kaipuun ajamina, hiljaisen rukouksen ja yhteisen työn kutsumina. Taizé on täälläkin joillekin teistä tutu ja tärkeä paikka.

Taizén yhteisön johtaja veli Matthew kertoo tämän vuoden uuden vuoden kirjeessään vuoden mittaan kohtaamiensa nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Hän on aloittanut ne kysymällä ”Mitä sinä etsit?”

Vastauksista kuuluu, miten monenlaisista todellisuuksista nuoret ovat Taizéhen tulleet. Sodan ja levottomuuksien keskeltä, työttömyyden ja niukkuuden keskeltä, yltäkylläisyyden keskeltä, ihan tavallisen hyvän arjen keskeltä. Monenlaisista taustoista huolimatta vastaukset veli Matthewin kysymykseen ovat samanlaisia. Ne kertovat kaipuusta hiljaisuuteen, elämän suunnan etsimisestä, pysyvän ilon, tarkoituksen, oikeudenmukaista maailman, merkityksellisyyden, rauhan etsimisestä ja kaipuusta rauhaan, joka olisi totta omassa mielessä ja maailmassa.

Entä sinä? Pysähdytään hetkeksi tähän. Mitä sinä etsit, mitä sinä kaipaat juuri nyt? Ole hetki hiljaa Kristuksen kasvojen edessä. Kerro hänelle siitä. Kerro kaipuustasi, kerro siitä mitä etsit ja kaipaat elämääsi juuri nyt.

Palataan Pietarin kysymykseen. Tunnistan hänen turhautumisensa. Samanlaisissa tunnelmissa istuin reilu neljä vuotta sitten puolityhjässä piispalan salissa. Pinna kiereällä, pää tekemättömiä töitä täynnä, sydän syrjällään siitä, että en repeä kaikkeen, mitä minulta odotetaan – kaikkeen, mitä itse itseltäni odotan.

Ja kaiken tämän keskelle sello soitti lohdutuksen säveliä, luottamuksen siihen, että en voikaan tehdä kaikkea –että kysymys ei ole minun työstäni ja tekemisistäni, vaan Jumalan työstä, johon saan osallistua. Kristus antaa ilon ja armon kaikkein kirkkaimmin juuri silloin, kun vähiten sitä osaan odottaa – juuri silloin, kun vähiten sen ansaitsen – siis juuri silloin, kun eniten sitä tietämättäni tarvitsen.

Emme voi tietää, minkälaista vastausta Pietari toivoi tai odotti Jeesukselta. Ehkä hanellä ja muilla opetuslapsilla oli jotakin hyvinkin konkreettista mielessä. Ehkä suurempaa suosiota opettajalleen, arvostusta niiltä lukuisilta ihmisiltä, jotka kokoontuivat kuuntelemaan hänen opetustaan. Tai sitten he vaan yksinkertaisesti toivoivat hetken hengähdystaukoa, lepoa jatkuvalta liikkeellä olemiselta, mahdollisuutta peseytyä, kunnollista ateriaa.

Mutta mitä ikinä he odottivatkin, Jeesuksen vastaus todennäköisesti yllätti kaikki – taas kerran. Kyse ei siis ole siitä, minkä palkan tai korvauksen oppilaat saavat uhrauksistaan. Kyse on jostakin suuremmasta, ja sitä kohti Jeesus kääntää Pietarin ja meidän kaikkien katseen suunnan.

Älkää kyselkö sitä, mikä on takanapäin, mitä on tehty tai tekemättä jätetty, sitä minkä olette jo kerran taaksenne jättäneet. Katsokaa, miten Jumala toimii jo nyt, kun hänen valtakuntansa on lähellä, kun se parhaillaankin murtautuu esiin kaiken luopumisen ja muutoksen keskellä.

Katsokaa kohti sitä, mikä on tulossa: kohti uuden maailman syntymistä, Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunnassa eivät päde tämän maailman lainalaisuudet eivätkä arvojärjestykset. Kaikki käännetään ylösalaisin. Jumalan valtakunnassa eivät vain ensimmäiset ole viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä – vaan kaikki, aivan kaikki on toisin. Kaikki on toisin tavalla, jota emme pysty käsittämään.

Siksi Jeesuksen seuraaminen vaatii luottamusta, luottamusta siihen, että se mikä näyttää tämän maailman silmissä järjettömältä, on osa Jumalan suurempaa työtä, Jumalan valtakunnan työtä. Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, mitä me teemme tai olemme tehneet – vaan siitä, mitä Jumala tekee.

Siksi Jumalan valtakuntaa on hyvä kaivata ja etsiä ja siksi sen toteutumista on syytä odottaa ja rukoilla, sillä lupaus uudesta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, on lupaus tulevaisuudesta ja toivosta, jonka Jumala antaa meille. Ei koska me olisimme sen ansainneet, vaan koska hän rakastaa meitä.

Johannes ja Jeesus. Kaksi serkusta. He ovat monessa samanlaisia.  He toimivat samalla asialla. Molemmat julistavat Taivasten valtakuntaa, joka on tullut lähelle, on murtautumassa tämän maailman todellisuuden keskelle. Molemmat kutsuvat ihmisiä muutokseen, uudenlaiseen jumalasuhteeseen, uudenlaiseen suhteeseen toiseen ihmiseen ja koko elämään.

Johannes Kastaja ja Jeesus ovat myös kovin erilaisia. Johannes eli, opetti ja toimi erämaassa. Hän pukeutui ja söi yksinkertaisesti. Hänen puheensa ja sananvalintansa olivat rajuja, ravistelevia.

Ei Jeesuskaan olut puheissaan aina lempeä. Mutta hän liikkui usein ihmisten parissa synagogissa ja toreilla. Hän hakeutui niiden seuraan, joita muut hylkivät, vieraili heidän luonaan, söi heidän seurassaan. Hän näki ne, joiden kohdalla muut käänsivät katseensa pois, kuuli niitä, joilta muut sulkivat korvansa. Hän paransi, nosti varjoista valoon ja yhteyteen muiden kanssa.

Sekä Johannes että Jeesus herättivät uteliaisuutta ja kiinnostusta. Heidän puheitaan kuunneltiin. Molempien ympärille kasvoi seuraajien ja oppilaiden joukko. Mutta poliittisissa ja uskonnollisissa vallanpitäjissä heidän toimintansa herätti arvostelua, pelkoa ja vihaakin Heitä pidettiin veneenkeikuttajina, uhkana tutulle järjestykselle. Siksi monet olivat valmiita äärimmäisiin tekoihin sekä Johanneksen että Jeesuksen vaientamiseksi.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus nostaa vertaa arvostelijoitaan kinasteleviin lapsiin: Te ette tanssineet! Te ette itkeneet! Te ette suostuneet meidän leikkeihimme. Mikään ei tunnu kelpaavan teille. Johannes ei syönyt eikä juonut ja sai siitä moitteita. Jeesus söi ja joi ja häntä taas moitittiin siitä. Kumpikaan ei vastannut ihmisten odotuksia ja toiveita.

Jeesus ja Johannes. Kumpikin oli jotakin aivan muuta kuin heidän haluttiin tai odotettiin olevan. Mutta juuri tämä odotusten ja normien vastainen toiminta toimi monelle niitä, joita he kohtasivat, pysäyttävänä kokemuksena, alkuna mielenmuutokseen. Toiset taas kokivat sen vain ärsyttävänä tai vaarallisena, eivät tunnistaneet omaa tarvettaan tai mahdollisuutta muutokseen

Entä me, entä tänään? Kenen pillin mukaan me tanssimme ja kenen valittajaisiin menemme mukaan? Kuka hyötyy siitä, että kinastelemme keskenämme? Mitkä ovat niitä iloja, murheita tai muutoksen mahdollisuuksia, joiden ohi samalla kuljemme?

Tässä ajassa vastakkainasettelut korostuvat – olivat ne sitten aseellisia tai sosiaalisen median yhteenottoja. Niissä on usein kyse vallasta, taloudellisesta vallasta tai vallasta yli ihmisten mielien – maailmakuvien tai historiantulkintojen yhteentörmäyksistä. Tänään, niin kuin aina, tarvitaan totuudellista puhetta ja siitä nousevaa toimintaa.

Adventin aika on odotuksen aikaa. Samalla, kun odotamme seimen lasta syntyväksi, odotamme myös hänen paluutaan, Kristuksen paluuta kerran aikojen lopussa.

Millaista Kristusta me odotamme? Miten odotamme hänen tulevan, miten toimivan tullessaan? Taipuuko hänen meidän pillimme mukaiseen tanssiin, liittyykö meidän valittajaisiimme? Kuulemmeko ja näemmekö itse vain niitä hänen opetuksiaan ja tekemisiään, jotka ajavat meidän omia päämääriämme?

Suostummeko siihen, että Kristus kutsuu meitä muutokseen, joka hetki, joka päivä. Suostummeko siihen, että Kristus ja hänen työnsä meissä, se muutos, jonka hän meissä saa aikaan, yllättää meistä jokainen.

Adventti on valmistautumista jouluun, suurimpaan yllätykseen ja suurimpaan muutokseen. Jouluna riemuitaan Kristuksen syntymästä. Jumalasta, joka syntyy ihmiseksi. Jumalasta, joka yllätti ja yllättää yhä, on läsnä ja samalla salattu. Seimen lapsessa Jumala rikas tuli köyhäksi. Vahva tuli heikoksi. Kaikkivaltias tuli kaikkien palvelijaksi.

Tänä vuonna on muisteltu 1700 vuotta sitten kokoontunutta Nikean kirkolliskokousta. Se kokosi ihmisiä, oppineita ja kirkon johtajia, ympäri silloisen kristikunnan.  Heidän tavoitteenaan oli etsiä ilmausta yhteiselle kristilliselle uskolle. Tuloksena oli uskontunnustus, jonka täydennetyn version me tunnemme Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksena ja jonka lausumme yhdessä tässä messussa.

Siinä lausutaan yhteinen kristillinen usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Siinä keskitytään Poikaan ”yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen”, joka oli olemassa ennen aikojen alkua. Ja tämä Jumalan Poika – hän, jonka kautta kaikki on luotu – syntyi lapseksi, joka tarvitsee huolenpitoa, lämpöä, ruokaa, kuivia vaippoja.

Nikeassa ilmaistu kristillinen usko ihmisen elämän jakavasta, ihmisten käsissä kuolevasta ja kuoleman voittavasta Jumalasta on rohkaissut ja liikuttanut ihmisiä muutosten ja mullistusten keskellä 1700 vuoden ajan.

Se on ohjannut kristittyjä toimimaan tämän maailman todellisuuden keskellä ja samalla nostamaan katseen sen todellisuuden tuolle puolen. Se on ohjannut luottamaan rakkauteen, joka ei jätä ihmistä yksin, vaan on läsnä ja valmis kärsimään meidän kanssamme ja meidän puolestamme.

1630 vuotta Nikean kirkolliskokouksen jälkeen perustettiin Keravan seurakunta. Te olette seitsemänkymmenen vuoden ajan pitäneet yllä samaa uskoa, kuin Nikeaan kokoontuneet kristityt, täällä keravalaisen arjen ja juhlan keskellä.

Siinä seurakunta ja sen jäsenet ovat Johannes Kastajan tavoin valmistaneet tietä ja tehneet tilaa ihmisen ja Kristuksen kohtaamiselle. Olette olleet uskollisia tehtävälle, joka liittää teidät Kristuksen seuraajien joukkoon. Se on teidän tehtävänne jatkossakin. Siinä työssä te ette ole yksin, vaan Jumalan työtovereita. Siksi voitte valmistautua siihen, että tulette itsekin yhä uudelleen Jumalan yllättämiksi.

Jeesus puhuu paljon taivasten valtakunnasta. Niin paljon, että sen voi sanoa olevan hänen opetuksensa keskipisteessä. Taivasten valtakunta – tai Jumalan valtakunta, kuten sitä muissa evankeliumeissa kutsutaan – toistuu hänen puheessaan uudestaan ja uudestaan.

Jeesus ei kerro suoraan sitä, minkälainen taivasten valtakunta on, vaan kuvailee sitä vertauksin. Taivasten valtakunta on kuin pienin kaikista siemenistä, ja silti siitä kasvaa suuri puu, niin suuri, että taivaan linnut rakentavat pesänsä sen oksille. Jumalan valtakunta on kuin hapanjuuri, joka vaikuttaa koko taikinassa, taikinassa, josta leivotaan leipää, leipää, jolla ravitaan nälkäiset. Nämä ovat turvaa ja lohtua luovia kuvia Jumalan todellisuudesta, jota emme voi vielä täysin tuntea.

Ja sitten ovat ne Jeesuksen vertaukset taivasten valtakunnasta, jotka ovat aivan toisenlaisia, tuntuvat tylyiltä, pelottaviltakin. Tämänpäiväinen vertaus morsiusneidoista, siis nuorista tytöistä, on yksi niistä.

Ja niin se on – monet Jeesuksen vertauksista ovat ristiriidassa meidän odotustemme ja toiveidemme kanssa. Mutta samalla ne ovat usein ristiriidassa myös meidän kaikkein syvimpien pelkojemme ja epävarmuuksiemme kanssa.

Tänään vietetään kansainvälistä päivää köyhyyden poistamiseksi. Yksi YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 tavoitteista on köyhyyden poistaminen maailmasta kaikissa sen muodoissa. Siis ei vain köyhyyden vähentäminen, vaan sen kertakaikkinen poistaminen vuoteen 2030 mennessä. Voi kunpa me onnistuisimmepa siinä!

Maailmanlaajasti viimeisen kolme vuosikymmen aikana onkin tapahtunut merkittävää kehitystä. Jos kolme vuosikymmentä sitten maailman köyhien määrä mitattiin miljardeissa, se mitataan nyt vain sadoissa miljoonissa. Lupaava kehitys on kuitenkin taittunut pandemian, sotien, ilmastonmuutoksen ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden vaikutuksesta. Viimeaikaiset jättimäiset leikkaukset kansainvälisen avun rahoituksesta pahentava ja tulevat pahentamaan tilannetta entisestään.

Köyhyys lisääntyy myös meillä Suomessa erityisesti lapsiperheiden ja yksineläjien keskuudessa. Vuonna 2024 lasten aineellinen puute yleistyi Suomessa nopeimmin kaikista Euroopan maista. Viime viikolla julkaistun uusimman Lapsen ääni -raportin mukaan lasten arki eriytyy Suomessa yhä selvemmin perheiden tulotason perusteella kahteen keskenään erilaiseen todellisuuteen. Kokemuksemme elämästä liukuvat yhä kauemmaksi toisistaan. Toisten lampuissa riittää öljyä, toisilla se on jo loppunut.

Miltä tuntuu olla juhlissa, kun kaikki eivät pääsekään mukaan? Kun toiset suljetaan ulkopuolelle ja kuulet heidän huutavan sen takana ja pyytävän päästä sisään.

Miltä tuntuu jäädä oven ulkopuolelle, kuulla, että lupausta sisäänpääsystä ja pääsystä yhteiseen pöytään ei anneta?

Jos Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, hänen toimintansa keskipisteessä on kärsivä ihminen. Särkynyt, sairas, vääränlaiseksi leimattu, ulos suljettu ihminen. Jeesus näkee ne, joiden kohdalla muut kääntävät katseensa pois, kuulee niitä, joiden ääni hukkuu juhlan meteliin, koskettaa, kutsuu kanssaan samaan pöytään, parantaa, armahtaa, avaa oven.

Rakkaat kirkon virkaan vihittävät, juuri tämä myötätuntoinen ja armahtava Kristus kutsuu teitä työhönsä, Jumalan valtakunnan työhön. Taivasten valtakunnan työhön lähteminen vaatii kärsivällisyyttä, myötätuntoa ja luottamusta siihen, että se työ, johon meidät on kutsuttu, on viimekädessä Jumalan työtä – ja että hän, joka on teidät kutsunut, on kutsussaan uskollinen.

Taivasten valtakunta ei ole vain jotakin, joka odottaa kaukana edessäpäin. Jeesus on luvannut, että taivasten valtakunta on jo nyt hänen seuraajiensa keskellä. Jumalan valtakunta murtautuu esiin jatkuvasti, joka hetki – mutta ei koskaan meidän ehdoillamme, ei meidän aikataulujemme mukaisesti, eikä vastatakseen meidän odotuksiimme.

Siksi kysymys ei niinkään ole siitä, mitä me olemme tai teemme, kun odotuksemme lopulta täyttyy. Kysymys on siitä, mitä me teemme sillä aikaa, kun odotamme Kristuksen paluuta, taivasten valtakunnan ovien avautumista.

Tämän päivän evankeliumitekstin ei kerro vain nuorista tytöistä, jotka syystä tai toisesta eivät ole osanneet tai voineet varata iloisessa hääkulkueessa tarvittaviin lyhtyihinsä öljyä. Se kertoo myös meistä jokaisesta. Näin voi käydä meillekin. Jokainen meistä toimii joskus ajattelemattomasti, jättää varautumatta, tekee vääriä ratkaisuja. Olemme kaikki haavoittuvaisia ja usein tyhmiäkin, käperrymme helpommin itseemme ja menneeseen, sen sijaan että kurkottaisimme kohti kaikkea luotua, kohti tulevaa, kohti Kristusta.

Siksi tärkein kysymys ei ole, kuka pääsee sisään ja kuka jätetään ulos, kuka on hurskas ja kuka syntinen, kuka viisas ja kuka tyhmä. Sillä meistä jokainen on tätä kaikkea samanaikaisesti. Me jaamme ihmisyyden, meistä jokainen onnistuu ja epäonnistuu. Ja me kaikki huudamme hädissämme oven takana, pelkäämme ettei sitä avata meille.

Mutta se ovi avataan jo nyt, me pääsemme mukaan juhlapöytään jo nyt – tässäkin messussa Kristus on kattanut sen meille.

Saman Matteuksen evankeliumin, josta tämänpäiväinen evankeliumiteksti on, lopussa on vastaus meille kaikille, joiden lamput savuttavat ja sammuvat, ja joiden odotus jatkuu yhä. Jeesus lähettää meidät jakamaan taivasten valtakunnan kutsua yhä edelleen, liittymään valtakuntansa työhön. Siksi on oikein ja hyvä heittäytyä sen luottamuksen varaan, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on jo nyt, juuri nyt ja joka päivä, meidän kanssamme. Maailman loppuun asti.

Kiitos, että olet tänään vastannut kutsuun myöntävästi. Sinut on kutsuttu tähän messuun ja olet halunnut tulla tänne. Kiitos siitä. On tärkeää, että olet täällä. Se on tärkeää, sillä seurakunta koostuu jäsenistään, kaikista meistä, jotka olemme kastettu Kristuksen yhteyteen. Messussa käyminen on tärkeää myös sinulle ja minulle, sillä messussa, Jumala hoitaa ja ruokkii meistä sanallaan ja ehtoollisen sakramentilla.

Olet aikaisemmin saanut myös kutsun. Kasteessa Jumala on kutsunut sinut lapsekseen, elämään hänen yhteydessään, Kristuksen seuraajana elämäsi poluilla. Jumala on kutsunut meidät kristityt rakentamaan hänen valtakuntaansa jo nyt, tässä maailmassa.

Jeesus puhui paljon Jumalan valtakunnasta. Niin paljon, että sen voi sanoa olevan hänen opetuksensa keskuksessa. Jumalan valtakunta – tai taivasten valtakunta – toistuu hänen puheessaan uudestaan ja uudestaan.

Jeesus ei kerro suoraan siitä, minkälainen Jumalan valtakunta on, vaan kuvailee vertauksin. Jumalan valtakunta on kuin pienin kaikista siemenistä, ja silti siitä kasvaa suuri puu, niin suuri, että taivaan linnut rakentavat pesänsä sen oksille. Jumalan valtakunta on kuin hapanjuuri, joka vaikuttaa koko taikinassa, taikinassa, josta leivotaan leipää, leipää, jolla ravitaan nälkäiset. Jumalan valtakunta on jo lähellä – ja samalla Jumalan valtakunta on jo täällä, Jeesuksen seuraajien keskuudessa.

Tämänpäiväisen vertauksen kuva Jumalan valtakunnasta, on itse asiassa aika hurja. Jumalan valtakunta on kimaltavat pidot kuninkaan hovissa. Kutsu sinne annetaan ylhäältä, mahtikäskynä.  Siitä kutsusta kieltäytyminen johtaa kuolemaan – mutta kaikki kutsun vastaanottaneetkaan eivät kelpaa juhlien isännälle.

Aina kun luen tämänpäiväistä evankeliumitekstiä, huomaan toivovani, että kuningas armahtaisi miehen, joka on saapunut juhliin ilman häävaatteita. Hän ei kuulu seurapiirien kermaan, ei yhteiskunnallisten vaikuttajien joukkoon, niihin joilla on niin kiire hoitaa bisneksiään, etteivät ehdi hääjuhlaan. Sen sijaan hän kuuluu vihonviimeisinä kutsuttujen joukkoon, niihin, jotka tulevat teiltä ja toreilta.

Ehkä kutsu siis tulee niin yllättäen, että mies ei ehdi kotiin vaihtamaan parempaa päälle. Tai ehkä miehellä vaan ei ole parempaa päällepantavaa – vain köyhän ihmisen ainoa vaatekerta.

Jos Jeesuksen opetuksen keskuksessa on Jumalan valtakunta, hänen toimintansa keskipisteessä on kärsivä ihminen. Särkynyt, sairas, syrjään sysätty ihminen. Hän näkee ne, joiden kohdalla muut kääntävät katseensa pois, kuulee niitä, joiden ääni hukkuu yleiseen meteliin, koskettaa, kutsuu kanssaan samaan pöytään, parantaa, armahtaa.

Tämä Jeesus kutsuu meitä lukemaan tämän päivän vertausta myötätunnolla.

Hän kutsuu huomaamaan tämän: Jumalan valtakunnan ovet avataan apposen auki: ja kaikki, aivan kaikki ovat kutsulistalla: rikkaat ja köyhät, valtaapitävät ja kadun kulkijat, hyvät ja pahat. Jumala, rakastava ja kaikkivaltias, haluaa hyvää. Hän haluaa koota kaikki luotunsa yhteen, kattaa pöydän ja tarjota meille ilon ja yltäkylläisyyden juhlan. Hän haluaa kutsua aivan jokaisen omaan valtakuntaansa, saman pöydän ääreen. Ja yhteiseen pöytään hän kutsuu meitä tänäänkin, tässä messussa.

Jeesus ei kutsu meitä mittailemaan ja arvioimaan toistemme kelpoisuutta, vaan miettimään omaa juhlavaatettamme. Pukeutuminen on yksi tapa näyttää, että arvostamme kutsua ja iloitsemme siitä – mutta juhlassa myös ollaan aivan erityisesti juhlamielellä. Vasta se, on todellista kutsun vastaanottamista.

Me olemme seuranneet tänne kahta kutsua. Ensimmäisessä kutsussa, kasteessa, olemme saaneet uudet vaatteet, juhlavaatteet. Me olemme pukeutuneet Kristukseen. Kasteessa me olemme saaneet Jumalan lupaukset armosta ja iankaikkisesta elämästä.

Kastettuina kristittyinä meillä on myös tehtävä, kutsu elää todeksi kastetta, uutta elämää Kristuksessa. Jos Jumala kutsuu valtakuntansa juhlaan aivan kaikki, silloin mekin voimme luottaa siihen, että jokainen vastaantulija on kutsuttu – avata ovat ja huolehtia siitä, että jokainen tuntee olevansa yhtä arvokas, tervetullut, kaivattu.

Vertaus kuninkaan pojan häistä ei kerro, kiinnittävätkö muut juhlavieraat huomiota mieheen, joka ei ole noudattanut pukukoodia. Eikä sillä olekaan merkitystä. Meidän tehtävämme ei ole määritellä kenen puku on oikeanlainen tai juhlamieli oikein viritetty. Meidän tehtävämme ei ole määritellä, kuka elää uskoaan todeksi oikealla tavalla, kuka lähtee juhlista, ja kuka jää. Se on vain ja ainoastaan Jumalan tehtävä.

Kristus kutsuu ja kelpuuttaa juhlavieraiksi rikkinäiset, elämän väsyttämät, ne jotka eivät löydä perille juhlaan omin voimin, ne joilta kaikki muut ovet on suljettu. Siksi oikeaa juhlamieltä on katsoa Kristuksen rakkauteen. Kristuksen kasvojen edessä meidän ei tarvitse katsella sitä, minkälaisia vieraita olemme olleet tai olemme nyt – vaan sitä, minkälaisia juhlavieraita meistä voi vielä Kristuksen armosta tulla.

Tänään eri puolilla maailmaa vietetään YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista päivää, ja osana sitä, täällä Suomessa Asunnottomien yötä.

Suomi oli vuosikymmenten ajan Euroopan mallimaita asunnottomuuden vähentämisessä. Mutta kehityksen suunta on muuttunut. Asunnottomien määrä on viimeisen parin vuoden aikana lähtenyt kasvuun. Viime vuoden lopulla Suomessa – pääasiassa täällä pääkaupunkiseudulla – oli 3800 asunnotonta, lähes neljäsataa enemmän kuin edellisenä vuonna. Kasvava määrä asunnottomista, lähdes 800 ihmistä, asuu kaduilla, majoittuu tuulikaapeissa, julkisissa vessoissa ja autiotaloissa. Näin kylmänä iltana ajattelen aivan erityisesti heitä.

Myös täällä Kirkkonummella asunnottomien määrä on lähtenyt nousuun. Vuodesta 2023 vuoteen 2024 yksinasuvien asunnottomien määrä on kolminkertaistunut. Tästä vuodesta emme vielä tiedä, mutta yleisen heikon taloustilanteen ja moninaisten leikkausten yhteisvaikutusten vuoksi sen voidaan pelätä kasvavan.

Jokaisen asunnottomuutta kuvaavan luvun muodostavan numeron takana on ihminen ja hänen elämäntarinansa, arvokas ja ainutlaatuinen. Usein näihin tarinoihin liittyy päihdeongelmia tai mielenterveydenhäiriöitä. Viimevuosina asunnottomuuden syyksi on kasvavassa määrin noussut taas, vuosikymmenten jälkeen, köyhyys. Kohonneet elinkustannukset, sosiaaliturvan heikennykset ja kiristyneet vuokramarkkinat ovat pudottaneet uusia ihmisiä ja perheitä asunnottomuuteen. Heidän joukossaan on nyt sellaisia ihmisryhmiä, joita asunnottomuus ei ole aiemmin koskettanut tässä mitassa – eläkeläisiä, opiskelijoita, lapsiperheitä.

Vuoden 2019 hallitusohjelmaan kirjattiin tavoitteeksi asunnottomuuden poistamisen vuoteen 2027 mennessä. Nykyisessä hallitusohjelmassa tavoite on typistetty pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseksi vuoteen 2027 mennessä. Yhteisvastuun rimaa on siis laskettu.

Samalla valtiontukien leikkaukset ovat kohdistuneet kolmannen sektorin toimijoihin. Järjestöt yhdessä seurakuntien kanssa ovat perinteisesti paikanneet hyvinvointiyhteiskunnan verkkoon revenneitä reikiä, tehneet sellaista sote-alan ja hyvinvointia tukevaa työtä, mitä hyvinvointialueet eivät tee. Tämän työn resursseista leikkaaminen on suoraan pois jo valmiiksi kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tuesta ja turvasta.

Tämän vuoden asunnottomien yön teemana onkin ”Ei kotia, ei turvaa”. Asunnottomuuden kokemukseen liittyy vahvasti turvattomuuden kokemus. Asunnottomuustilanteessa elävien ihmisten kokema syrjintä, epäasiallinen kohtelu ja väkivalta tulevat ilmi järjestöjen ja seurakuntien tekemässä kohtaamistyössä. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat päihdeongelmaiset, nuoret, muualta Suomeen muuttaneet sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat. Asunto tarjoaa heille ja muille mahdollisuuden kotiin ja turvaan sekä avaa oven osallisuuden vahvistumiseen osana tätä yhteiskuntaa.

Asunnottomuus on syvästi turvattomuutta synnyttävä elämäntilanne. On ristiriitaista, että tästä huolimatta juuri asunnottomat ihmiset nähdään usein turvattomuuden aiheuttajina muille. Heidät halutaan pois silmistä, pois etu- ja takapihoilta. Ja kuitenkin juuri asunnottomien ihmisten turvallisuuden ja heidän tavoittamisensa kannalta on tärkeää, että sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavia tiloja kuten päiväkeskuksia, hätämajoitusta ja asumispalveluyksiköitä löytyy keskeisiltä paikoilta, taajamista, hyvien liikenneyhteyksien ääreltä – sieltä missä kaikki ihmiset liikkuvat ja missä yhteistä arkea eletään.

Asunnottomuuden vähentämiseen ja asunnottomien ihmisten elämäntilanteen parantamiseen tarvitaan nykyistä parempaa poliittista tahtoa ja konkreettisempia tekoja – mutta siihen tarvitaan myös myötätuntoa ja asennemuutosta meiltä kaikilta. Asunnottomien yö -kansalaisliike tekee tärkeää työtä tämän mielenmuutoksen edistämiseksi. Lämmin kiitos teille kaikille siitä.

Toivotan hyvän Jumalan siunausta ja turvaa tähän ja kaikkiin tuleviin öihin aivan jokaiselle.