Espoon kansallinen rukousaamiainen, Hanasaari

Hyvää sateista uutta aamua kaikille.

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11)

Nämä sanat profeetta Jeremian kirjasta ovat rohkaisseet minua uudestaan ja uudestaan tässä epävarmuuden ajassa ja epävarman tulevaisuuden edessä Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Miltä ne ovat mahtaneet kuulostaa niiden israelilaisten korvissa, joille profeetta puhui 2500 vuotta sitten. He olivat kaukana kotoa, pakkosiirrettyinä vieraalle maalle. Elämän perustavat tukirakenteet ovat romahtaneet, Jerusalemin temppeli hävitetty, kaupunki raunioina, maa menetetty. Tämän epätoivon ja näköalattomuuden keskelle Jeremia tuo Jumalan lupauksen: ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan tulevaisuuden ja toivon.”

Miltä profeetan sanat kuulostavat sinun korvissasi tänä aamuna, kun me yritämme yhdessä tähyillä kohti tulevaisuutta? Missä asiassa kaipaat luottamusta tulevaisuuteen, mihin tarvitset toivoa? Miten voimme kasvaa yhdessä kestävällä tavalla ja pohjalla?

Entä miltä tulevaisuus näyttää tänään sellaisten espoolaisten arjessa, joita ei kutsuta rukousaamiaisille tai niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään? Kysyin tätä Espoon luterilaisista seurakunnista, joiden työntekijät kohtaavat ihmiset nuoret ja vanhat heidän arkensa keskellä. Tulevaisuus näyttäytyy ennen kaikkea epävarmalta: sodan uhka, leikkaukset ja niiden tuoma huoli omasta tai läheisten toimeentulosta, rasismin lisääntyminen ja vihapuheen normalisoituminen. Kokemus siitä, ettei itse voi vaikuttaa omiin tai yhteisiin asioihin. Kaikki tämä luo tulevaisuuden ylle pikemminkin epäluottamusta kuin luottamusta.

Siksi on tärkeää kysyä, minkälainen on se tulevaisuus ja toivo, jonka Jumala lupaa meille tänään? Vastauksen antaa meille ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

Hänen, Jeesuksen, opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle – ja se on tullut lähelle Jeesuksessa itsessään. Hän on ihmiseksi syntynyt Jumala, ihmisen elämän elänyt ja ihmisten käsissä kuollut Jumala – joka on voittanut kuoleman. Siksi hänen seuraamisensa tarkoittaa katseen kiinnittämistä tulevaisuuteen, Jumalan lupausten, tulevaisuuden ja toivon toteutumiseen. Jumalan valtakunta on lähellä – eikä kuitenkaan vielä täällä.

Jumalan valtakunnan odottaminen ei ole vain passiivista tuijottelua tulevaisuuteen. Se on kyllä tulevan odotusta, mutta myös aktiivista läsnäoloa tässä hetkessä. Se on aivan erityisesti katseen kääntämistä siihen todellisuuteen, jonka keskellä me elämme arkeamme, niihin ihmisiin, joita kohtaamme arjessamme – ja erityisesti niihin, joiden kohdalle haluaisimme kääntää katseemme pois tai sulkea korvamme.

Sillä jos Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, hänen toimintansa keskipisteessä taas on kärsivä ihminen. Hän teki näkyviksi ja nähdyiksi ne, jotka on painettu oman yhteisönsä tai koko yhteiskunnan varjoihin, ei nosta heitä ainoastaan valoon, vaan valokeilaan, esimerkiksi toisille. Hän myös kuulee niitä, joiden ääni on vaiennettu, pysähtyy ja kysyy: Mitä haluat minun tekevän sinulle?

Tässä maailmassa Jumalan valtakunnan todellisuus pilkahtelee esiin siellä, missä kuljetaan tämän Kristuksen jalanjäljissä, hänen esimerkkiään noudattaen. Se ei ole helppoa.

Ja silti sille tielle meitä kutsutaan, sillä Jumalan lupaus tulevaisuudesta ja toivosta ei koske vain pientä valittujen joukkoa, vaan se koskee kaikkia, aivan kaikkia. Lupaus tulevaisuudesta ja toivosta on Jumalan antama lupaus ja lahja – ja samalla se on tehtävä meille kaikille. Se tehtävä on rakentaa Kristuksen esimerkin mukaisesti Jumalan valtakuntaa joka aamu ja joka hetki, rakentaa sellaista maailmaa, jossa vaiennettuja kuullaan ja jossa ohikatsotut tulevat näkyviksi.

Jumalan valtakunnan työssä ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti olosuhteista tai niiden muuttamisesta – vaan suhteen muuttumisesta. Ilman suhteen – Jumalan ja ihmisen välisen suhteen ja sen mahdollistavien ihmisten välisten suhteiden – muuttumista eivät muutu olosuhteetkaan.

Now, I need to change language. The reason for this is that I find the English language much more helpful in what I need to say next. In Finnish, we need two words, sovitus and sovinto, in order to describe the relationship which is all about the becoming of the Kingdom of God. Instead, I find it much more powerful to talk simply about reconciliation, a word that covers both the words, sovitus and sovinto.

The change in the relationship that is needed in order for us to be able join in building the Kingdom of God is all about reconciliation. In Christ God reconciled between godself and us, human beings – and because of this reconciliation, we are called to reconcile in our lives. The life and death and resurrection of Christ changed the relationship between God and humankind – and this is why we are able to change in our relationship with one and other and with the whole creation.

Kristuksen seuraaminen, Jumalan valtakunnan työhön suostuminen, eläminen toivon ja tulevaisuuden lupauksen varassa, on jokapäiväistä työtä. Me olemme päivittäin arkemme keskellä valinnan edessä: asetummeko sovinnon vai vastakkainasettelun, viholliskuvien rakentamisen vai myötätunnon puolelle. Vastakkainasettelun rikkomassa maailmassa sovinnossa eläminen tarkoittaa vääjäämättä vastavirtaan kulkemista.

Following Christ, being called to work for the Kingdom of God, is a daily choice. Every single day, we are called to choose whether to side with confrontation or reconciliation, with building enemy images or with compassion, with death or with future and hope. In this world torn apart by conflict and confrontation, living in reconciliation means going against the tide. However, we do not have to struggle there alone or by our own strength.

Because ultimately, following Christ is not about who we are, but who God is. It is not about what we do, but what God does. And God does what God promises: gives us a future and hope.

Vastavirtaan ei kuitenkaan tarvitse ponnistella yksin tai omin voimin. Kyse ei viime kädessä ole siitä, keitä me olemme – vaan siitä, kuka Jumala on. Kyse ei lopulta ole siitä, mitä me teemme – vaan mitä Jumala tekee. Ja Jumala tekee sen minkä lupaa – hän antaa tulevaisuuden ja toivon.