Kaikki ylösalaisin

₂₇»Entä me?» kysyi silloin Pietari. »Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?»

₂₈Jeesus sanoi heille:

»Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. ₂₉Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. ₃₀Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä. (Mt. 19:27-30)

Neljä vuotta sitten joulun alla, Pekka soitti minulle. Hän on yksi Espoon hiippakunnan kirkkoherroista ja harrastaa metsänhoitoa. Pekka halusi tuoda piispalaan kuusen omasta metsästään. Adventin aika oli ollut kiireistä, olin väsynyt, laskin päiviä loman alkuun. En todellakaan olisi jaksanut tavata enää ketään. Mutta tarjous oli kaunis, enkä kehdannut kieltäytyä siitä. Niinpä sovimme Pekan kanssa tapaamisen seuraavaksi illaksi.

Ilta koitti, kello tuli kahdeksan, Pekan auto ajoi pihaan – ja sen perässä toinen auto, josta loikkasi ulos kaksi muuta ihmistä. Ensimmäinen reaktioni oli, että kuristan tuon Pekan. Eihän muiden vieraista ollut sovittu mitään. Sitten toinen yllätysvieraista kumartui auton takapenkille ja nosti sieltä esiin sellokotelon. Kiukkuni sekaan alkoi sekoittua ihmetystä. Selvisi, että Pekka ei tuonut mukanaan ainoastaan joulukuusta – vaan myös kanttori Elinan ja sellisti Hannun. He olivat tulleet antamaan minulle joululahjan – pienen konsertin. Niin istuin tuolilla keskellä tyhjää piispalan salia, kuuntelin lempeitä, lohdullisia sellon säveliä – ja itkin kiitollisuudesta.

Tämän sunnuntain teema on ansaitsematon armo – jonkin pienen vilahduksen siitä koin tuona joulunalusiltana neljä vuotta sitten.

Mutta Pietari miettii sitä, mitä olisi mielestään ansainnut. ”Entä me? Mitä me saamme?” – äsken lukemani evankeliumitekstin alussa hän toimii puhemiehenä. Hän esittää Jeesukselle kysymyksen kaikkien opetuslasten puolesta. Pietari ei kysele minkään ansaitsemattoman perään, vaan penää Jeesukselta jotakin, minkä hän ja hänen ystävänsä ajattelevat ansaitsevansa. ”Entä me?”

Mistä kysymys on pulpahtanut Jeesuksen oppilaiden mieleen? Sitä ymmärtääkseen, on hyvä aloittaa Matteuksen evankeliumin lukeminen muutamaa jaetta aikaisemmin. Jeesuksen luokse on juuri tullut nuori mies. Hän haluaa pelastua ja kysyy Jeesukselta neuvoa. Seuraa keskustelu siitä, miten mies jo nyt elää lain käskyjen mukaisesti. Lopulta Jeesus kehottaa miestä luopumaan kaikesta omaisuudestaan ja liittymään seuraajiensa joukkoon. Rikkaalle miehelle tämä on liian iso vaatimus – ja niin hän lähtee pois surullisena.

Ja tämä herättää Jeesuksen ystävissä kysymyksen. Entä me!? Mehän olemme jättäneet kaiken ja seuranneet sinua. Mitä me siitä hyvästä olemme saaneet? Maantien pölyä, jatkuvasti ympärillä pyörivän väkijoukon vaatimuksineen, uskonnollisten ja poliittisten johtajien epäluuloa, vihamielisyyttäkin? Syntyy vaikutelma, että oppilaat ovat ehkä odottaneet jotakin muuta. Jotakin enemmän, jotakin konkreettista, jotakin jo nyt.

Mitä me etsimme, kun lähdemme Jeesuksen matkaan? Mitä toivomme, kun arkoina tai varmoina liitymme Kristuksen seuraajien joukkoon? Mihin kaipuuseen me estimme vastausta?

Me elämme kummallista aikaa. Isot, pelottavatkin, muutokset myllertävät maailmaa. Moni  tuttu asia on muuttunut, emmekä enää tunnista yhteiskunnan tai politiikan lainalaisuuksia, niitä rakennelmia, joihin olemme luottaneet.

Kaiken muutoksen keskellä tunnistan oma kaipuuni löytää syvempi yhteys Jumalaan, kaipuun liittyä vahvemmin siihen, mikä on pysyvää. Tiedän, etten ole kaipuuni kanssa yksin. Me olemme siinä yhdessä, jaetussa kaipuussassa olla lähempänä Kristusta. Siinä kaipuussa liitymme samaan Kristuksen seuraajien joukkoon, jonka alkupäässä ovat Pietari ja muut Jeesuksen ystävät ja oppilaat.

Keski-Ranskassa, keskellä Burgundin kukkuloita, sijaitsee Taizén ekumeeninen yhteisö. Vuosikymmenten ajan tuhannet nuoret ja vähän vanhemmatkin ihmiset ovat tulleet ympäri maailmaa sinne kaipuun ajamina, hiljaisen rukouksen ja yhteisen työn kutsumina. Taizé on täälläkin joillekin teistä tutu ja tärkeä paikka.

Taizén yhteisön johtaja veli Matthew kertoo tämän vuoden uuden vuoden kirjeessään vuoden mittaan kohtaamiensa nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Hän on aloittanut ne kysymällä ”Mitä sinä etsit?”

Vastauksista kuuluu, miten monenlaisista todellisuuksista nuoret ovat Taizéhen tulleet. Sodan ja levottomuuksien keskeltä, työttömyyden ja niukkuuden keskeltä, yltäkylläisyyden keskeltä, ihan tavallisen hyvän arjen keskeltä. Monenlaisista taustoista huolimatta vastaukset veli Matthewin kysymykseen ovat samanlaisia. Ne kertovat kaipuusta hiljaisuuteen, elämän suunnan etsimisestä, pysyvän ilon, tarkoituksen, oikeudenmukaista maailman, merkityksellisyyden, rauhan etsimisestä ja kaipuusta rauhaan, joka olisi totta omassa mielessä ja maailmassa.

Entä sinä? Pysähdytään hetkeksi tähän. Mitä sinä etsit, mitä sinä kaipaat juuri nyt? Ole hetki hiljaa Kristuksen kasvojen edessä. Kerro hänelle siitä. Kerro kaipuustasi, kerro siitä mitä etsit ja kaipaat elämääsi juuri nyt.

Palataan Pietarin kysymykseen. Tunnistan hänen turhautumisensa. Samanlaisissa tunnelmissa istuin reilu neljä vuotta sitten puolityhjässä piispalan salissa. Pinna kiereällä, pää tekemättömiä töitä täynnä, sydän syrjällään siitä, että en repeä kaikkeen, mitä minulta odotetaan – kaikkeen, mitä itse itseltäni odotan.

Ja kaiken tämän keskelle sello soitti lohdutuksen säveliä, luottamuksen siihen, että en voikaan tehdä kaikkea –että kysymys ei ole minun työstäni ja tekemisistäni, vaan Jumalan työstä, johon saan osallistua. Kristus antaa ilon ja armon kaikkein kirkkaimmin juuri silloin, kun vähiten sitä osaan odottaa – juuri silloin, kun vähiten sen ansaitsen – siis juuri silloin, kun eniten sitä tietämättäni tarvitsen.

Emme voi tietää, minkälaista vastausta Pietari toivoi tai odotti Jeesukselta. Ehkä hanellä ja muilla opetuslapsilla oli jotakin hyvinkin konkreettista mielessä. Ehkä suurempaa suosiota opettajalleen, arvostusta niiltä lukuisilta ihmisiltä, jotka kokoontuivat kuuntelemaan hänen opetustaan. Tai sitten he vaan yksinkertaisesti toivoivat hetken hengähdystaukoa, lepoa jatkuvalta liikkeellä olemiselta, mahdollisuutta peseytyä, kunnollista ateriaa.

Mutta mitä ikinä he odottivatkin, Jeesuksen vastaus todennäköisesti yllätti kaikki – taas kerran. Kyse ei siis ole siitä, minkä palkan tai korvauksen oppilaat saavat uhrauksistaan. Kyse on jostakin suuremmasta, ja sitä kohti Jeesus kääntää Pietarin ja meidän kaikkien katseen suunnan.

Älkää kyselkö sitä, mikä on takanapäin, mitä on tehty tai tekemättä jätetty, sitä minkä olette jo kerran taaksenne jättäneet. Katsokaa, miten Jumala toimii jo nyt, kun hänen valtakuntansa on lähellä, kun se parhaillaankin murtautuu esiin kaiken luopumisen ja muutoksen keskellä.

Katsokaa kohti sitä, mikä on tulossa: kohti uuden maailman syntymistä, Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunnassa eivät päde tämän maailman lainalaisuudet eivätkä arvojärjestykset. Kaikki käännetään ylösalaisin. Jumalan valtakunnassa eivät vain ensimmäiset ole viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä – vaan kaikki, aivan kaikki on toisin. Kaikki on toisin tavalla, jota emme pysty käsittämään.

Siksi Jeesuksen seuraaminen vaatii luottamusta, luottamusta siihen, että se mikä näyttää tämän maailman silmissä järjettömältä, on osa Jumalan suurempaa työtä, Jumalan valtakunnan työtä. Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, mitä me teemme tai olemme tehneet – vaan siitä, mitä Jumala tekee.

Siksi Jumalan valtakuntaa on hyvä kaivata ja etsiä ja siksi sen toteutumista on syytä odottaa ja rukoilla, sillä lupaus uudesta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, on lupaus tulevaisuudesta ja toivosta, jonka Jumala antaa meille. Ei koska me olisimme sen ansainneet, vaan koska hän rakastaa meitä.