Espoon seurakuntien sairaalasielunhoito 50+2 vuotta

Ihmisen elämässä viisikymmentä – saati 50+2 vuotta – on perinteisesti ollut merkittävä virstanpylväs. Kirkon elämässä 50 vuotta on lyhyt aika, mutta yhden kirkon työalan historiassa se on jo merkittävä saavutus.

Kirkon sisäisessä keskustelussa toistuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen huoli – ehkä peräti närkästys siitä – että kadotamme yhteyden ihmisiin elämän alku- ja loppupään välillä. Elämän ruuhkavuodet vievät opiskelu- ja työikäiset mennessään, elämän hengelliset ja henkiset kysymykset jäävät arjen jalkoihin.

Mutta sairaalasielunhoito on yksi niistä kirkon työn muodoista, joka tavoittaa monen ikäisiä ihmisiä. Ei ainoastaan potilaita tai heidän läheisiään, vaan koko sairaalan laajan työyhteisön. Sairaalasielunhoidolla ja sen osaajilla on terveydenhuollossa hyvä maine.

Teihin luotetaan ja teidän osaamistanne hyödynnetään monipuolisesti potilaiden ja läheisten tukena terveyteen ja sairauteen liittyvissä elämän kriisitilanteissa. Te olette myös hoitohenkilökunnan tukena vaikeiden hoidollisten tilanteiden purussa ja työnohjauksessa. Te sairaalateologit ja muut sairaalasielunhoidon piirissä työskentelevät teette siis merkityksellistä, tavoittavaa työtä.

Sen työn merkitys ei ole siinä tavoittaako seurakunta tai kirkko, tavoitammeko me. Työn merkitys on siinä, että ihmiset, perheet, lähiyhteisöt ja työyhteisöt saavat tukea ja rinnalla kulkijan elämän vaikeissa ja haastavissa tilanteissa.

Tämä vaatii ammattitaitoa, ihmisten ja teologian erityiskysymysten tuntemista. Sairaalasielunhoitajan työ on vaativaa työtä, joka ei sovi jokaiselle papille tai diakonille, vaan edellyttää sekä soveltuvuutta että koulutusta. Sairaalayhteisössä rinnalla kulkijan tehtävä vaatii kykyä käsitellä sekä muiden surun, ilon, pettymyksen, pelon ja menetyksen tunteita – että näiden kohtaamisten sairaalasielunhoitajassa itsessään herättävien tunteiden käsittelyä.

Kohtaaminen – siitä sairaalasielunhoidossa on pohjimmiltaan kyse. Tässä te, kohtaamisen ammattilaiset, liitytte pitkään perinteeseen – kaksituhatvuotiseen perinteeseen.

Emme siis juhli tänään vain 50+2 vuoden taipaletta, vaan liittymistämme paljon pidempään jatkumoon. Virallisen instituutio- ja vallankäyttäjä kirkon historian rinnalla kulkee hiljaisempi historia, ihmisten kohtaamisten, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen historia. Se on ollut aina osa kirkon olemusta ja työtä. Se saa alkunsa Vapahtajastamme.

Jeesuksen toiminnan ytimessä oli ja on aina kärsivä ihminen. Pitkään sairastanut, vasta sairastunut, sairaan läheinen, muun yhteisön elämästä sivuun jäänyt – evankeliumitekstit ovat täynnä kertomuksia siitä, miten juuri näiden ihmisten kohdalla Jeesus pysähtyy, katsoo, näkee, kuuntelee ja kuulee.

Näissä askelissa te sairaalasielunhoitajat kuljette tänäänkin – ja niissä kohtaamisissa, jotka ovat teidänkin työnne ja toimintanne ydin, ihmiset parhaimmillaan kohtaavat myös oman Vapahtajansa. Sitä toivon ja rukoilen.

Samalla toivon myös kaikille iloisia kohtaamisia tämänpäiväiseen juhlaan!