Diakonian päivät, Helsinki

Charlotte Wettersten syntyi toukokuussa 1841. Hänet vihittiin diakonissaksi Helsingissä kesäkuussa 1881. Vuosikymmen myöhemmin Kainuussa saatiin huono viljasato ja kansaa uhkasi nälänhätä. Helsingin rouvasväen yhdistys keräsi rahaa ja lähetti Charlotten Suomussalmelle jakamaan ruokaa. Paikan päällä hän ymmärsi, etteivät pelkkä ruoka-apu ja almut auttaneet – sen sijaan ihmiset tarvitsivat elinkeinon ja työtä. Köyhyyden juurisyihin piti puuttua. CW:n toimesta Suomussalmella järjestettiin hätäaputöinä ojankaivuuta, kehruu- ja kutomistöitä. Tärkeä yhteinen työmaa oli kansakoulun rakentaminen syrjäkylille – sillä työn lisäksi tarvittiin oppia. Charlotten tehtävä oli löytää ne, jotka olivat suurimmassa avuntarpeessa ja miettiä miten heitä voitaisiin parhaiten auttaa. Yhteisön tehtäväksi jäi huolehtia siitä, että he saivat apua.

***

Charlotten pitkän elämän aikana Suomessa elettiin monien suurten muutosten ja mullistusten aikoja. Vaikka elämä oli verkkaista, se oli kuitenkin huonosti ennakoitavissa. Charlotten elinaikana kymmeniätuhansia suomalaisia kuoli nälkään ja tauteihin, lopulta myös sisällissodassa ja vankileireillä. Moni lähtivät merten taakse etsimään parempaa elämää. Samaan aikaan kuitenkin rakennettiin itsenäistä Suomea, luotiin varhaista pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalle, annettiin asetus kansakoulusta ja terveydenhoidon järjestämisestä. Yhä useampi lapsi pääsi opintielle, ihmisten elinajanodote alkoi nousta.

Monet muutoksista olisivat jääneet tapahtumatta ilman Charlottea ja hänen kaltaisiaan. Hänen lisäkseen monet diakonissat ja papit, opettajat ja lääkärit tekivät töitä sen eteen, että ihmiset olisivat arkensa keskellä ja kriisejä kohdatessaan vähemmän haavoittuvassa asemassa ja paremmin varustautuneita selviämään ja rakentamaan elämäänsä uudelleen.

***

Mekin elämme suurten muutosten aikaa. Tai emme elä vain muutoksen aikaa, vaan todistamme aikojen, kokonaisen aikakauden muutosta. Elämäämme mullistavat muutokset eivät ole yksittäisiä tai toisistaan riippumattomia, vaan vaikuttavat monella tavoin toisiinsa. Ilmastokatastrofi jouduttaa elonkirjon köyhtymistä. Nämä kaksi yhdessä tekevät yhä uusista alueista elinkelvottomia ja ajavat ihmiset liikkeelle etsimään parempaa elämää toisaalta. Köyhyys lisää epäoikeudenmukaisuuden kokemusta ja yhteiskunnallista ja poliittista vastakkainasettelua, ja luo sodalle ja konflikteille otollista maaperää. Pandemia ravistelee länsimaisen ihmisen turvallisuuden tunnetta, illuusiota haavoittumattomuudesta. Kaikki tämä yhdessä asettaa rajat jatkuvan kasvun ajattelulle ja muistuttaa meitä kohtuudesta ja siitä, miten meidän tulisi jakaa yhteistä hyvää.

Kristillinen usko edustaa muutoksen keskellä pysyvyyttä. Uskonto toimii parhaimmillaan ihmisen perusturvallisuuden tai koko yhteisön kokonaisturvallisuuden kulmakivenä. Mutta kirkko ei elä muutoksesta erillään, sillä muutos koskee kaikkia kirkon jäseniä, sen työntekijöitä ja niitä, jotka muuten kantavat vastuuta kirkosta ja seurakunnasta. Meitä kaikkia.

Miten vastaamme muutokseen yksilöinä ja yhteisönä?

Mummuni Liisa syntyi Lucianpäivänä 1915, siis neljä vuotta ennen Charlotte Wetterstenin kuolemaa. Liisa oli stadin friidu, mutta myös lapinkävijä – kuvassa paistamassa lettuja jossakin tunturissa. Jos Charlotte koki sisällissodan vanhuutensa päivinä, Liisalla se liittyi lapsuuden kokemuksiin. Seuraavat kaksi sotaa hän kävi nuorena äitinä kotirintamalla. Sotien jälkeisiä jälleenrakennuksen vuosia leimasi ankara työnteko, niukkuus ja puolison alkoholismi – myöhemmin raitistuminen. Liisan vanhemmat eivät koskaan vieneet häntä kasteelle, hän ei koskaan ollut minkään kirkon jäsen. Hänen elämänsä ja resilienssinsä – siis sielunsitkonsa – rakennuspuita olivat kirjallisuus ja työnteko, ja vuosien mittaan yhä enemmän ja enemmän vapaaehtoistyö. – Juuri tätä nimitystä hän itse käytti ja oli ylpeä identiteetistään vapaaehtoistyöntekijänä.

Liisa oli kolmannen sektorin aktiivi: hän kutoi ja vei villasukkia Espoon metsien miehille ja puhtaita kalsareita Helsingin Sompasaaren yömajan asukkaille, leipoi pullia turvakotiin, yli 80-vuotiaana hän kiersi palvelutaloissa kertomassa ”vanhuksille” lukemistaan kirjoista. Liisan vastaus elämän kriiseihin ja muutokseen oli toisten auttaminen, työ joka oli merkityksellistä sekä hänelle itselleen että muille.

***

Muutokset, joiden keskellä tänään elämme ovat suuria ja monimutkaisia. Maailma sellaisena kuin sen tunsimme vielä muutama vuosi sitten on muuttunut perustavanlaatuisesti ja muuttuu edelleen. Muutoksen kokemukseen vaikuttaa myös se, että muutosta koskeva tieto tavoittaa meidän oikea-aikaisesti, yhä uusien ja uusien medioiden kautta. Samalla vaihtoehtoisen totuuden – siis tahallisen tai tahattoman dis- ja mis-informaation määrä kasvaa. Ei riitä, että saamme tietoa enemmän kuin pystymme käsittelemään – meidän pitäisi myös pystyä käsittelemään ja arvioimaan tiedon luotettavuutta. Vaaditaan paljon, jotta voi pysyä tämän muutoksen perässä, ymmärtää siitä edes oleellisimman. Tämän keskellä yksinkertaistaminen on ymmärrettävä, syvästi inhimillinen selviytymiskeino. Se johtaa kuitenkin helposti mustavalkoiseen maailmankuvaan. Se maailma rakentuu vastakkainasettelulle – ne, jotka ovat kanssani eri mieltä ovat minua vastaan, pahoja ja tuomittavia. Ympäristö- ja ilmastokriisin lisäksi elämme tiedon ja yhteisöjen kriisin keskellä.

Muutokseen vastaaminen ei ole ainoastaan jo koettuun muutokseen sopeutumista. Se on myös tulevaan muutokseen, mahdollisiin kriiseihin varautumista. Ihmismieli vaan on kovin taipuvainen varatumaan vain jatkuvuuteen, tutun ja turvallisen toistumiseen. Totutusta kehityksestä poikkeavasta muutoksesta puhuminen koetaan uhkana. Uuden ja tuntemattoman ennakoiminen ei vahvista ja valmista kaikkia meistä muutokseen – aika monet meistä kokevat sellaisen päinvastoin heikentävän turvallisuudentunnetta. Ja kuitenkin muutokseen vastaamisessa ja muutokseen varautumisessa on välttämätöntä varautua myös siihen, mikä on toisenlaista, uudenlaista, ei-ennakoitavaa. Siihen auttaa hiljaisten signaalien etsiminen ja kuunteleminen, korvan painaminen tantereeseen. Kysyminen ja kuulosteleminen ”Mitä on seuraavaksi tulossa?” Uuteen valmistautumisen ja varautumisen prosessiin kuuluu usein myös tutusta ja turvallisesta irti päästäminen.

Yhteisön kriisinkestävyyden ja resilienssin rakennustyö ei tapahdu muutoksen tai kriisin aikana, vaan ennen niitä. Varautuminen tapahtuu osana normaalia, silloin kun elämme levollisia rauhan aikoja. Tämä ei tarkoita sitä, että muutoksen keskellä ei voisi tehdä mitään. Voi kyllä, mutta vähemmän ja hitaammin. Varautumattomalle muutoksen jäljet ovat todennäköisesti syvempiä ja niistä selviäminen kestää kauemmin.

***

Joitakin vuosia sitten olin vielä töissä Genevessä, Luterilaisen maailmanliiton palveluksessa. Luterilainen kirkkoyhteisö on jo neljänkymmenen vuoden ajan sitoutunut huolehtimaan siitä, että sen työntekijöissä ja eri luottamuselimissä on vähintään 40% vähemmistössä olevaa sukupuolta ja että vähintään 20% on alle 30-vuotiaita. Kun tämän lisäksi jäsenkirkkoja on yli 140, myös keskustoimistolle tulee väkeä töihin hyvin monenlaisista taustoista ja toimintakulttuureista.

Tämänlaisen moninaisuuden keskellä eläminen ei tee työstä helppoa – päinvastoin. Ja kuitenkin tiedämme, että mitä moninaisempi joukko on tekemässä yhteisöä tai organisaatiota koskevia päätöksiä, rakentamassa strategiaa ja pistämässä sitä toimeen, sen parempi kriisinkestävyys yhteisölle rakentuu. Erilaiset ihmiset ottavat huomioon erilaisia mahdollisuuksia, valmistautuvat erilaisiin riskeihin. Mitä useammasta näkökulmasta tulevaisuutta ja tätä päivää tarkastellaan, sen monipuolisemmin osaamme valmistautua riskeihin ja muutoksiin. Mitä erilaisempia ihmisiä saamme mukaan rakentamaan kirkon ja kirkon diakonian tulevaisuutta, sen paremmin valmistautuneita olemme sellaistenkin muutosten edessä, joita emme osaa tänään edes kuvitella.

Siksi ei riitä, että rakennamme yhtä yhteisöä, ei riitä että teemme työtä yksin. Tämä on ymmärretty kirkon diakoniassa jo pidemmän aikaa. Te diakoniatyöntekijät, diakonian viran haltijat olette jo nyt monessa seurakunnassa mestareita verkostoitumaan ja toimimaan yhteistyössä sekä julkisen sektorin että kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Mutta yhtä tärkeää kuin verkostoitua ulospäin, on myös yhteistyö oman seurakunnan sisällä, perhetyön, lähetyksen, musiikin, rippikoulutyön kanssa. Muutoksen keskellä ja muutoksen edessä yhteistyö, siilojen ja työalojen välisten raja-aitojen ylittäminen, ei ole vain tärkeää, vaan välttämätöntä. Eriytyminen tekee miestä muutoksen keskellä haavoittuvia ja heikkoja – yhteistyö vahvempia ja joustavampia.

Diakonian paikka muutoksen keskellä

Kirkon diakonia on läsnä siellä, missä suuret muutokset tuntuvat pienen ihmisen arjessa. Tätä emme tiedä vain me, jotka olemme kirkon töissä – tämä on se, minkä suurin osa suomalaisista tietää kirkon työstä. Diakoniatyö tunnetaan ja teihin sen tekijöihin luotetaan, teidän työtänne arvostetaan. Siksi me juhlimme tänään ja tänä vuonna diakonian virkaa kiitollisina.

Diakonia, rakkautena näkyvä usko, on ollut kirkon työtä alusta lähtien. Kaikki kristilliset kirkot elävät tekevät diakoniaa tänäkin päivänä. Luterilaiset kirkot ympäri maailmaa toteuttavat sitä hyvin eri tavoin. Ajattelen entistä työyhteisöäni Luterilaisessa maailmanliitossa. Sen keskeisenä kantavana näkynä on kokonaisvaltainen lähetys. Kokonaisvaltaisessa lähetyksessä julistus, palvelu ja vaikuttamistoiminta täydentävät toisiaan, kaikki yhtä tärkeinä, kaikki yhtä välttämättöminä.  Palveleva rakkaus, diakonia, on Jumalan työtä tässä maailmassa, siksi koko kirkko, jokainen kristitty on kutsuttu osallistumaan siihen.

***

Ajattelen sisar Charlottea. Hän ei ryhtynyt itse jakamaan puuroa Suomussalmen nälkäisille. Jos hän olisi tyytynyt siihen, apu olisi tavoittanut vain harvat. Sen sijaan hänen tehtävänsä oli löytää kaikkein nälkäisimmät ja sen jälkeen löytää yhteisön jäsenet, jotka pystyivät huolehtimaan muiden auttamisesta. Hän näki tehtäväkseen löytää keinoja siihen, etteivät ihmiset enää näkisi nälkää, että he jatkossa löytäisivät itselleen elannon. Charlotte oli siis strateginen suunnittelija, joka osallisti ja vastuutti muut huolehtimaan konkreettisesta auttamisesta.

Mitä tämä tarkoittaa diakonian viran näkökulmasta tänään? Se tarkoittaa niiden ihmisten tuomista valoon ja näkyviksi, jotka on jätetty tämän yhteiskunnan ja oman kirkkomme katvealueille ja varjoihin. Niiden löytämistä, jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa ovat, erityisesti niiden, jotka ovat joutuneet kantamaan suurimman taakan suurten muutosten keskellä – ja jotka ovat vaarassa joutua vielä raskaamman taakan kantajiksi tulevien muutosten edessä.  Te tiedätte ja tunnette nämä ihmiset. itä tarvitaan, koska te tiedätte tämän jo – mutta konkreettisen avun antaminen – on se sitten ruokakassien jakamista, niiden näkemistä joiden kohdalla muu yhteiskunta kääntää katseensa pois, niiden kuulemista, joiden äänet on yritetty vaientaa – voi olla monien muidenkin tehtävä. Ja sen tuleekin olla monien muidenkin tehtävä, sillä se on kirkon yhteinen tehtävä. Tähän ymmärryksen muutokseen me tarvitsemme näkijöitä ja suunnan näyttäjiä – teitä kaikkia.

Ajattelen mummuani Liisaa. Hänelle vapaaehtoisena toimiminen siellä, missä ihmiset eniten apua tarvitsivat oli syvästi merkityksellistä, loi iloa, toivoa ja sielunsitkoa. Samalla hän auttoi monia muitakin. Ajattelen kaikkia kirkkomme liisoja. Onko heille tilaa? Annammeko heille tilaa? Etsimmekö aidosti mahdollisuuksia, jossa he voisivat tuoda lahjansa yhteiseen pöytään. Kutsummeko heitä aktiivisesti tekemään sitä, mistä me voimme itse päästää irti – siis sitä, mistä meidän pitää päästää irti voidaksemme keskittyä siihen, mitä emme voi antaa muiden tehtäväksi.

***

Viikko sitten päättynyt Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous hyväksyi ekumeenisen diakonia asiakirjan Called to Transformation – siis kutsuttuna muutokseen tai muuttumaan. Me emme siis ole yksin, kun pohdimme diakonian paikkaa muutoksen keskellä. Jo pelkästään tämän asiakirjan nimi sisältää tärkeän viestin: diakoniassa – niin kuin kristittynä olemisessa ja elämisessä muutenkaan – ei ole siitä, miten me selviämme muutoksen keskellä – kyse on muutoksessa elämisestä, muutokseen antautumisesta.

Tämän muutoksentarpeen tunnistaminen tekee meistä muutoksen keskellä vahvempia. Ajattelen, että tämä yhteisen tehtävän jakaminen on se sisäinen muutos, johon meidän on suostuttava ulkoisten muutoksen keskellä. Oman muutoksentarpeemme tunnistaminen ja tunnustaminen tekee meistä myös muutoksen tekijöitä – ja se on diakonian tehtävä, profeetallinen tehtävä: tuoda muutosta tähän maailmaan.