Lohja 700-vuotta juhlamessu, 11. sunn. helluntaista Luuk. (4:16-22), 4:23-30

Kun astun sisään Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon, on kuin astuisin sisään loppumattomaan tarinaan. Raamatunkertomukset, pyhimyskertomukset, kuvat maailman luomisesta sen loppuun. Näihin seiniin mahtuu koko elämä. Kalkkimaalaukset ympärillämme eivät ole tuttuja ja rakkaita ainoastaan lohjalaisille, vaan niitä on tultu ja tullaan yhä katsomaan kauempaakin. Monella teistä näiden kuvien joukossa on varmastikin joku erityisen rakas tai tärkeä kuva. Se voi olla sellainen, joka näkyy vakipaikalle kirkonpenkissä, sellainen, joka koskettaa, tai sellainenkin, joka huvittaa. Yksi minulle erityisen tärkeä maalaus on tuolla etelälaivan toisessa holvissa oleva kuva Mariasta, joka levittää valtavaa viittaansa ja kokoaa sen suojiin suuren joukon ihmisiä.

Lohjan Marian kuva on hieno, mutta ei ainutlaatuinen. Kuva-aihe Jumalan äidin suojelevasta viitasta, hunnusta tai vaipasta on vanha ja se tunnetaan sekä idän kirkon ikoneissa että lännen kirkon freskoissa ja kalkkimaalauksissa. Kuva Jumalan äidistä on kuva kirkosta. Maria synnytti poikansa Jeesuksen, ja samalla tavalla kirkon ajatellaan synnyttävän kasteessa uusia ja taas uusia Jeesuksen seuraajia. Siksi Marian viitan alla on niin paljon väkeä.

Tämän päivän evankeliumitekstissä väki ei ole kerääntynyt Marian viitan alle, vaan hänen poikansa ympärille. Juuri lukemani teksti alkaa itseasiassa kesken kaiken, keskeltä kertomusta. Muutamaa jaetta aiemmin evankelista Luukas kertoo, kuinka Jeesus tulee kotikaupunkinsa Nasaretin synagogaan ja alkaa opettaa sinne kokoontuneille ihmisille. Nasaret on pieni kaupunki, sen yhteisö tiivis ja asukkaat tuntevat toisensa. Jeesukselta ei tarvitse kysyä ”Kenenkäs poikia sinä olet?”. Kaikki tietävät, että hän on Joosefin ja Marian lapsi, tuttu naapurinpoika.

Jeesus aloittaa opetuksensa kertomalla tehtävästä, jonka hän on saanut. Hän tekee sen lainaamalla profeetta Jesajan kirjaa. Jeesuksen ohjelmajulistus kuuluu kokonaisuudessaan näin:

– Herran henki on minun ylläni,

sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut

ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

julistamaan vangituille vapautusta

ja sokeille näkönsä saamista,

päästämään sorretut vapauteen

ja julistamaan Herran riemuvuotta.

(Luuk 4:18-19)

Jesajaa lainattuaan Jeesus jatkaa vielä: ”Tänään teidän kuultenne, tämä kirjoitus on käynyt toteen.” (Luuk. 4:20) Jeesus ei siis liitä itseänsä ainoastaan profeettojen ketjuun, vaan antaa ymmärtää, että hän on se, josta profeetat ovat kertoneet. Alkuun ihmiset kuuntelevat Jeesusta hievahtamatta, kiittävät ja ihmettelevät ”niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan” lähtee. Mutta sitten kuulijoille valkenee, että se hyvä sanoma, jota Jeesus opettaa ja vapaus, jota hän julistaa, ei kuulukaan hänen omillensa vaan myös – ja jopa erityisesti – muukalaisille. Kiitos ja ihmetys vaihtuvat hetkessä raivoon ja lynkkausmielialaan.

Puolen vuosituhannen ajan Jumalan äidin viitta on suojellut niitä, jotka ovat hakeneet Lohjan Pyhän Laurin kirkon kivimuurien suojasta lohtua, toivoa ja turvaa. Turvan tarve tai toivon etsiminen ovat olleet suuria erityisesti suurten muutosten keskellä – oman elämän tai yhteisön murroskohdissa. Miten monenlaisia muutoksia ja murroksia 700 tai 500 vuoteen mahtuukaan, kaksi eri kirkkokuntaa, kolme valtakuntaa, sotia, nälkävuosia, yhteisiä ja yksityisiä juhlia ja ilonaiheita, monia perheitä, paljon yksinäisiä, lukemattomia elämäntarinoita. Elämän eri murroskohdissa ja herkkyysvaiheissa monet ovat paenneet kirkon suojiin – mutta on myös niitä, jotka ovat paenneet kirkkoa ja joutuneet hakemaan suojaa muualta, sillä kirkko on ollut heille turvaton tila.

Muutokset eivät kuulu vain historiaan, vaan ovat totta tänäkin päivänä. Juuri nyt tuntuu siltä, että maailman muutokset ovat suurempia, nopeampia ja monitahoisempia kuin kukaan meistä kykenee käsittämään. Minä ainakin kaipaan turvan tunnetta, jotakin pysyvää mihin kiinnittyä: perhettä, ystäviä, seurakuntaa. Mutta mikään näistäkään ei ole muuttumaton: lapset kasvavat, ihmiset muuttavat ja muuttuvat, vastuunkantajat vaihtuvat, vanhoja lähtee, uusia tulee ja syntyy tilalle. En voi takertua muuttumattomuuden illuusioon.

Kaiken muutoksen keskellä yksi on muuttumaton – ikuinen rakastava Jumala. Ja kuitenkin juuri Jumala kutsuu meitä muutokseen, mielen- ja koko elämän muutokseen.

Jeesus lainaa Jesajan kirjaa ja sanoo, että Herran henki on hänen yllänsä. Henki on meidänkin yllämme ja ympärillämme. Pyhä Henki on meidän keskellämme, juuri nyt täällä Lohjan Pyhän Laurin kirkossa. Henki kutsuu ja lähettää liikkeelle. Hän saa sydämen kaipaamaan ja kurkottamaan kohti hyvää sanomaa, mielen kiinnittymään Jeesuksen opetukseen ja tekoihin niin, että emme loukkaannut niistä, vaan niin että meistä tulee hänen seuraajiaan.

Jeesus ei kävele pois Nasaretin kaupungin asukkaiden luota, koska nämä eivät kuule hänen opetustaan – nasaretilaiset kääntävät selkänsä Jeesukselle, koska tämä ei opeta heidän perinteensä ja odotustensa mukaisesti. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen työnsä ja toimintansa keskipisteessä on kärsivä ihminen. Jeesus on itse ihmiseksi syntynyt Jumala, joka kärsii ja kuolee ihmisten käsissä, mutta myös voittaa kuoleman. Sanoma Jumalan valtakunnasta, kuoleman voittavasta elämästä, ei ole tarkoitettu vain sisäpiiriläisille, niille, jotka ajattelevat kuuluvansa Marian viitan suojiin, Jeesuksen jalkojen juureen, kunnon uskovien pieneen joukkoon. Kristus ei ole tullut kutsumaan niitä, jotka kuuluvat joukkoon, vaan niitä, jotka on suljettu sen ulkopuolelle. Leskiä, sairaita, muukalaisia, monessa polvessa köyhiä, syrjäytyneitä, niitä, jotka eivät täytä yhteisön normeja, ulos suljettuja, vaiennettuja, ohikatsottuja.

Pysyvä ja uutta luova Jumala on uskollisesti läsnä elämän muutoksissa, murroskohdissa ja herkkyysvaiheissa, siellä missä häntä etsitään ja kaivataan. Mutta muuttumaton ja rakkaudessaan uutta luova Jumala on läsnä aivan erityisesti siellä, missä jäädään ulkopuolelle, ei kuuluta joukkoon, siellä missä ei jakseta etsiä eikä edes kaivata.

Siellä, aivan toisaalla, Kristus on, ja levittää äitinsä viitan liepeen paljon laajemmalle kuin ymmärsimmekään, osoittaa elämällään ja kuolemallaan, miten hänen taivaallisen isänsä rakkaus on äärettömämpi, kuin koskaan kykenimme käsittämään.