Puhe Kajaanin runoviikon kirkkoillassa

Minun vaarini nimi oli Muisto. Muita etunimiä hänellä ei ollut. Se ei ollut vallan tavatonta hänen sukupolvensa, 1910-luvulla syntyneiden, keskuudessa.

Amerikan-Muisto, nauroi vaari nimeään. Isä Johannes oli lähtenyt alkuvuodesta 1909 Pohjois-Amerikkaan suurten järvien alueelle, ehkä etsimään parempaa elantoa. Kotiin Valkealaan jäi vaimo Anna Sofia, kaksi pientä lasta ja suru kolmannesta, vasta kuolleesta kuopuksesta. Johannes palasi Suomeen perheensä luo jo saman vuoden syksyllä – ja yhdeksän kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 1910, syntyi Muisto, Amerikan-Muisto.

Perheen elämä oli liikkuvaista. Kuljettiin Johanneksen sähkömonttöörin töiden perässä Valkealasta Helsinkiin, takaisin Valkealaan, sitten Viipuriin ja sieltä Varkauteen juuri ennen sisällissodan taisteluiden puhkeamista. Helmikuussa 1918, kaupungista käytyjen taistelujen tauottua, suuri joukko punaisia ja sellaisiksi epäiltyjä marssitettiin Huruslahden jäälle. Osa heistä teloitettiin paikanpäälle ilman oikeudenkäyntiä. Ketkä, sitä ei kaupungilla eikä kodeissa tiedetty. Äiti Anna Sofia lähetti perheen vanhimmat pojat, 8-vuotiaan Muiston isoveljien mukana, asialle. Pojat etsivät isää jäälle jätettyä ruumiiden joukosta. Johannesta ei sieltä löytynyt, hän oli turvassa läheisellä koululla, mutta muistoa isän etsinnästä Muisto kantoi mukanaan koko ikänsä.

Varkaudesta perheen matka jatkui Ruotsinpyhtäälle, sieltä jälleen Valkealaan – ja lopulta tänne Kajaaniin, milloin – sitä en tarkkaan tiedä – mutta sen tiedän, että vuonna 1925 Muisto pääsi ripille täällä Kajaanin kirkossa. Kajaanijoen rannoilla vaari tutustui myös myöhempien vuosien rakkaimpaan harrastukseen, koskikalastukseen. Kajaanista tuli vaarille lopuksi ikää merkityksellinen paikka, täällä hän pysähtyi aina oman perheensä kanssa pohjoiseen Tenojoelle ja Jäämeren rannoille asti suuntautuneilla kalastusretkillä.

Minulla on vain hyvin vähän omakohtaisia muistoja Muke-vaarista. Hän kuoli vähän ennen seitsenvuotispäivääni. Yhden ohikiitävän hetken muistan: Isovanhempani ovat vasta muuttaneet. Vaari istuu sohvalla uudessa asunnossa, vasta rakenteilla olevassa Karakallion lähiössä Espoossa. Sinne on muutettu parin kilometrin päästä Laajalahdesta, jonne vaari yhdessä enojeni kanssa rakensi omin käsin puolitoistakerroksisen rintamamiestalon 1950-luvun lopulla. On ehkä syksy 1973. Katselen vaaria takaapäin. Tiedän, että hän on sairas. Pieni lapsi tunnistaa hieman vinossa istuma-asennossa haikeutta ja surua. Seuraavana kesänä vaari oli kuollut.

Vaarin hautajaisista muistan seuraavaa: seison Malmin hautausmaan hiekkakäytävällä ja katselen omia vaatteitani: valkoinen paita, tummansininen pieni vekkihame, polvisukat, joista toinen sitkeästi valahtaa makkaralle, ja keltaisten sandaalien vihreät nilkkaremmit. Kenkävalintaan liittyy pieni tietoisuus sen ja tilaisuuden luonteen ristiriidasta, häivähdys häpeää tai syyllisyyttä, samalla lohdullinen aavistus siitä, että lapsen keltavihreitä sandaaleja katsotaan aikuisten hautajaisvaatteita armahtavaisemmin.

Valtaosa siitä, mitä ajattelen muistavani vaaristani, perustuu muiden kertomalle, muiden muistoille – mieleen tai kameran filmille tallentuneille. Vaari ja mummuni Liisa vastakihlautuneina Kulosaaren sillan kupeessa. Muistolla borsalino vinossa, sulhastaan pidemmällä Liisalla polvet vähän koukussa. Muisto ja Liisa oman vasta valmistuneen talon seinustalla. Sotavuodet ja vaarin alkoholismi on selätetty, katseissa ilo ja rakkaus. Vaari makaamassa mahallaan tunturipuron paltaalla, hörppää kylmää vettä suoraan purosta. Valokuvien lisäksi monia minulle jaettuja muistoja, jotta oppisin tuntemaan vaarini, joka muuten on jo poissa.

Lapsuuteni merkittävimmät muistot liittyvät perheen yhteisiin juhliin. On kenties minun tai sisarusteni syntymäpäivä. Neljä sukupolvea kokoontuneena pöydän ääreen. Keskellä pöytää vielä puoliksi syömätön kakku. Muistellaan menneitä vuosikymmeniä, minkälaista oli kasvaa venäjänvallan aikaan Kokkolassa tai Janakkalassa, minkälaista stadin slangia puhuttiin 1930-luvun Helsingissä Pitkänsillan pohjois- tai eteläpuolella, mitä leikittiin, minkälaisia loruja loruiltiin.

Noista hetkistä on jäänyt vahva tunnemuisto, kokemus liittymisestä johonkin suurempaan ja pidempään, yhteiseen jaettuun tarinaan, muistojen ketjuun, jonka osaksi minutkin nyt otetaan.

Historiankirjoituksen suhde muistoihin ja muistitietoon on vaihdellut. Antiikin maailmassa arvostettiin silminnäkijätodistusta, läsnäolleen kuvausta menneistä tapahtumista. Suulliset kertomukset lavenivat vähitellen historiankirjoitukseksi, kertomuksiksi muinaisten sankarien ja vallanpitäjien maineteoista. Historian ajateltiin olevan magistra vitae myös tämän hetken elämän opettaja.

Syklinen historiakäsitys murtui ainakin teoriassa ja sai tehdä tilaa modernille lineaariselle aikakäsitykselle. Samalla silminnäkijätodistajan arvovalta ja uskottavuus tiedonlähteenä mureni, muuttui epäluotettaviksi.

Tilalle astui valistuksen ja romantiikan myötä moderni historiantutkimus. Se etsi useista ja useanlaisista eri lähteistä koottavaa neutraalia, puolueetonta katsetta menneisyyteen.

Ja kuitenkin ajan myötä alettiin ymmärtää, että objektiiviseenkin tarkasteluun pyrkineet historiankirjoittajat tulkitsivat menneisyyden tapahtumia omasta ajastaan ja viitekehyksistään käsin. Tulkinnoista riisuttu puhdas totuus menneisyyden tapahtumista säilyi ihanteena, mutta saavuttamattomana sellaisena.

Tämän oivalluksen myötä muistitietokin koki maineenpalautuksen – meillä Suomessa aikaisemmin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Oma valtiollinen historiamme on kovin lyhyt. Siksi kansalliseen projektiin, suomalaisuuden tietoiseen rakentamiseen, tarvittiin kulttuurihistorian ja perinteentutkimuksen apua itsenäisyysaatteen alkuvuosista lähtien. Muistitietoa käytettiin kollektiivisten muistojen luomiseen, Suomen idean rakentamiseen. Muistot nousivat arvoon arvaamattomaan.

Tänään historiantutkimus tunnustaa muistitiedon merkityksen. Samalla historiantutkimuksen katse on siirtynyt kansakuntien ja niiden johtajien suurten tarinoiden rakentamisesta myös pienen ihmisen ja hänen arkensa tarkasteluun. Sellaisten, kuin vaikka vaarini Muiston tarina. Niin nostetaan esiin, arvostuksen ja kiinnostuksen kohteeksi, myös maan hiljaiset, tavalliset ihmiset ja heidän kokemuksensa, heidän elämänsä ja arkensa.

Myös kristillisen uskon ensiaskeleet otettiin muistojen ja muistitiedon varassa. Jeesuksen ystävät ja oppilaat, hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa läheltä todistaneet, kertoivat kokemastaan ja näkemästään eteenpäin. Aivan ensimmäisiä tämän tiedon välittäjiä olivat tyhjän haudan löytäneet naiset. He veivät tiedon siitä Jeesuksen muille oppilaille. Sitä toistettiin jo saman päivän iltana kolmen kulkijan kohtaamisessa Emmauksen tiellä, pian yhä useampien Jeesuksen seuraajien toimesta.

Vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin muistoja ja suullista perimätietoa Jeesuksesta alettiin jo koota yhteen, rakentaa kirjallisiksi tarinoiksi, evankeliumiteksteiksi. Ne eivät kerro ainoastaan siitä, mitä Jeesus Nasaretilainen opetti ja teki – vaan ennen kaikkea siitä, kuka hän oli ja on – ihmiseksi syntynyt Jumala.

Mutta Vapahtajamme sanat ja teot ovat myös merkityksellisiä. Jeesuksen opetuksen keskipisteessä on Jumalan valtakunta, joka on tullut lähelle. Hänen tekojensa keskipisteessä taas on kärsivä ihminen – syrjään sysätty, ohikatsottu, ulkopuoliseksi tuomittu ihminen. Nämä oman yhteisönsä ulkopuoliset Jeesus näkee ja kuulee häntä, nostaa heidät valokeilaan, usein esimerkiksi toisille.

Kristillisessä uskossa meitä koskettaa muisto, muistaminen, muistikuva siitä mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Vapahtajan esimerkin muistaminen kutsuu kääntämään katseen ja toiminnan tähän hetkeen, toiseen ihmiseen – ja tulevaan, Jumalan valtakuntaan, joka on jo lähellä. Tietoisuus ja muisto siitä, mistä me tulemme, keitä ja kenen me olemme, kääntää katseen suunnan eteenpäin. Muistamisen varassa kohti tulevaisuutta ja toivoa.