Helsinki

Hyvää naistenpäivää!

Hienoa, että meitä on täällä näin paljon koolla. Toivon, että me yhdessä muistamme kuitenkin niitä naisia ja tyttöjä, jotka eivät ole täällä kanssamme: niitä, jotka pelkäävät fyysistä tai henkistä väkivaltaa, niin paljon etteivät uskalla poistua kotoaan – niitä, joille väkivalta on niin tavallinen osa arkea, ettei se edes tunnu väärältä – ja erityisesti niitä, jotka ovat menettäneet elämänsä – koska ovat naisia ja tyttöjä.

Suomi on sairas maa. Vuodesta toiseen me pidämme Euroopan kärkisijoja naisiin kohdistuvan ja sukupuolittuneen väkivallan tilastoissa. Vaikka erilaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty, mikään ei ole muuttunut. Päinvastoin: naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt viime vuosina. Tämä kertoo siitä, ettei ole tehty tarpeeksi tai oikeita asioita. Siksi kaksi ehdotusta seuraaviksi askeliksi.

Ensimmäiseksi: Naisiinkohdistuvan väkivallan ehkäisy ja poistaminen ei ole vain viranomaisten tehtävä. Se on niin iso ja vaiettu osa suomalaistan kulttuuria, että sen kitkemiseen tarvitaan mukaan kaikki ne tahot, jotka jakavat ihmisten arjen: Kuntien ja hyvinvointialueiden vastuunjakoa on selkiytettävä ja yhdenmukaistettava. Järjestöissä on runsaasti osaamista ja asiantuntemusta – niiden rahoitus on turvattava. Uskonnolliset yhteisöt voivat joko mahdollistaa tai ehkäistä sukupuolittunutta väkivaltaa. Ne on otettava mukaan purkutalkoisiin. Median rooli on tärkeä, kun väkivallan todellisuutta tehdään näkyväksi.

Toiseksi: Lähisuhdeväkivallan ja sukupuolittuneen väkivallan ympärillä vallitseva hiljaisuus on murrettava. Väkivallan uhrien kokemusten jakaminen ja kuuleminen on tässä keskeistä. Vallitseva kulttuuri, toimintatavat tai oikeuskäytännöt eivät saa estää niitä puhumasta, jotka haluavat tuoda väkivallankokemuksensa julkisiksi.

Siksi on tärkeää, että niistä puhutaan tänäkin Naistenpäivänä – puhutaan ja kerrotaan, kunnes tulee se päivä, jolloin ei ole enää mitään, mistä kertoa.