Ordinaatiomessu

He olivat ”koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät”. Mitä on mahtanut liikkua Jeesuksen ystävien ja oppilaiden mielessä pääsiäispäivän iltana? On ymmärrettävää, että he pelkäävät. Heidän on vaikeaa ymmärtää mitä muutaman viimeisen päivän aikana oli tapahtunut. He ovat ripustaneet toivonsa opettajaansa, jättäneet kaiken taakseen seuratakseen häntä. Mutta lupaukset ja suuret odotukset ovat rauenneet ristin häpeään. Jotkut Jeesuksen seuraajista ovat jo hylänneet hänet, toiset paenneet kaupungista, lähimpienkin joukko piiloutuu lukkojen taakse.

Ja kaiken tämän surun, pelon ja pettymyksen keskellä Jeesuksen tuttu ääni: ”Rauha teille!”

***

”Rauha teille!” Aivan erityisen merkityksellinen toivotus tässä ajassa, tässä maailmassa, juuri nyt. Kasvoin itse maailmassa, jossa hyvä tuntui monin tavoin vahvistuvan, koska olimme yhdessä ihmisinä oppineet virheistämme. Euroopassa vallitsi – ainakin pääsääntöisesti – rauha, ydinaseidenkin uhka väistyi, demokratia, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus vahvistuivat. Tänään ymmärrän, että mitään näistä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Kaikein muun lisäksi myös rauhan eteen on tehtävä jatkuvasti työtä, rauhan puolesta on rukoiltava hellittämättä, meidän on hyvä ja syytäkin toivottaa ja toivoa toisillemme rauhaa. Ei vain sitä rauhaa, jota tämä maailman voi antaa, vaan todellista, Kristuksen antamaa rauhaa. Siksi toivotamme tässäkin messussa toisillemme rauhaa ennen kuin kokoonnumme yhteisen pöydän ääreen murtamaan leipää ja jakamaan viiniä.

***

Yksi ei kuitenkaan ole kuulemassa Jeesuksen rohkaisevaa tervehdystä, ei ensimmäisten joukossa näkemässä ylösnoussutta opettajaansa – Tuomas. Hän kuulee myöhemmin tapahtuneesta ystäviltään, ja reagoi kovin inhimillisesti: En usko, ellen itse näe. En usko, ellen saa koskea omin käsin.

Näiden sanojensa vuoksi Tuomas kirkon historiassa leimattu epäilijäksi ja kyseenalaistettukin heikon uskonsa tähden. Monelle meistä hän on taas ollut lohdullinen esikuva. Merkki siitä, että Jeesuksen kaikkein lähimpienkin joukossa oli uskossaan arkoja, kyseleviä ja epäileviä – ja silti hän kutsui heitä ja lähetti heidät matkaan.

Ja Jeesus ymmärtää sen mitä Tuoma tarvitsee. Hän ei moiti, vaan kutsuu katsomaan itseään ja koskemaan haavojaan. Tuomas saa lähestyä, tuntea ja tunnistaa Ylösnousseen itselleen tarpeellisella ja välttämättömällä tavalla – ja tämä tunteminen ja tunnistaminen johtaa lopulta uskon tunnustamiseen. ”Minun Herrani ja Jumalani!”

***

Kristillisessä perinteessä pääsiäinen oli pitkään tärkeä kastepäivä. Merkkinä uudesta elämästä, Kristuksessa pääsiäisenä kastetut pukeutuivat valkoiseen. Ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, siis tänään, oli aika riisua valkoinen kastepuku ja pukeutua arkivaatteisiin. Mutta vaikka olemmekin jo aikaa sitten riisuneet valkoisen kastepukumme – sen puvun, josta tosin meitä tässäkin messussa palvelevia ja kirkon virkaan vihittäviä muistuttaa tämä valkoinen alba – kaste on meissä ja pysyy. Kastettu kristitty ei riisuudu Kristuksesta, johon hänet on puettu kasteessa. Hän kantaa kastetta itsessään, vaikka vaatteet vaihtuvatkin.

Arkinen vaate on kasteen todeksi elämisen vaate. Sekin on merkityksellinen, sillä me kaikki elämme – yksin ja yhdessä – Ylösnousseen todistajina tässä maailmassa, omassa arjessamme, osana tätä yhteiskuntaa ja tätä maailmaa. Emme erillämme maailman rikkonaisuudesta, sen kärsimyksestä, vaan osana sitä.

***

Siksi kirkko tarvitsee myös uusia työntekijöitä. Anni, Reeta ja Sirpa, teidät vihitään kohta tässä alttarin ääressä diakonian virkaan, ja Saara, Johannes, Päivi, Anni ja Sanna, teidät vihitään pappisvirkaan. Sanoin jo johdantosanoissa, että tämä juhla on koko maailmanlaajan kirkon juhla, sillä teidät vihitään palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Te liitytte viran pitkään jatkumoon, johon monet ovat liittyneet ennen teitä – ja moni tulee liittymään teidän jälkeenne. Sen jatkumon alkupäässä ovat Jeesuksen seuraajat ja lähimmät ystävät. Se pieni ja pelokas, suljettujen ovien taakse kokoontunut joukko. Sama joukko, joka kuulee Jeesuksen rohkaisevat sanat ”Rauha teille!” He olivat ensimmäisiä, mutta heidän jälkeensä on tullut monia, monia muita, joita Kristus on kutsunut valtakuntansa työhön. Siihen joukkoon mahtuu monenlaista kulkijaa, arkaa ja rohkeaa. Jokainen kutsujalleen yhtä rakas, ainutlaatuinen, arvokas ja tarpeellinen omine heikkouksineen, omine lahjoineen.

***

”Rauha teille!” Ylösnousseen Jeesuksen sanat murtautuvat pettymyksen, pelon ja sodan kauhun keskelle. Ne eivät ole vain tyhjä toivotus, vaan lupaus, jonka sanoo Jumala itse.

Ja kuitenkin, sen toivotuksen kuullessaan, maailma kysyy tänään – ja aivan perustellusti – missä on se rauha, jota Ylösnoussut lupaa. Missä on Jumala kaiken sen kauhun ja hävityksen keskellä, joka on osa niin monen ihmisen ja kansan elämää – ei vain Ukrainassa tai Gazassa, vaan kaikkien jo unohtamiemme mutta edelleen jatkuvien konfliktien keskellä?

Kristuksen lupaama rauha ei ole muusta maailmasta erottava ja erottuva juhlapuku. Se on arkinen vaate, kutsu elää kastetta todeksi tämän maailman keskellä – ei vain kaikesta kokemastamme ja näkemästämme kärsimyksestä huolimatta, vaan juuri sen tähden.

Kristuksen lupaama rauha ei ole pakopaikka lukittujen ovien takana. Se ei ole maailmasta vetäytyvää, tämän maailman väkivallalle, sodalle ja epäoikeudenmukaisuudelle selkänsä kääntävää rauhaa. Kristus toivottaa rauhaa ja kutsuu kääntymään kohti, katsomaan itseään, kurottumaan kohti haavojaan, koko ristin runtelemaa olemustaan – ja samalla kurottumaan kohti jokaista kärsivää ja runneltua ihmistä.

”Rauha teille!” ne sanat sanoo Kristus, Jumala, joka syntyy ihmiseksi, elää ihmisen elämän, kuolee ihmisten käsissä – ja voittaa kuoleman. Hän on rauha, joka voittaa pelon, valo joka murtaa pimeyden, aamu joka päättää jokaisen yön. Hän on elämä, joka voittaa kuoleman. Hän on Ylösnoussut Kristus, joka ei vain toivota rauhaa – vaan on itse rauha.