Ordinaatiomessu

Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.” (Joh. 17:24–26)

Ensimmäinen opettajani, Saini, oli mielestäni ihana. Koulun aloittamisen myötä pieni ihminen tempaistiin aivan uudenlaiseen todellisuuteen. Päivittäinen maailma laajeni hetkessä kaupunginosan toiselle laidalle. Tuli uusia luokkakavereita, piti tottua koulupäivän rytmiin, sulatella kaikki uudet tiedot ja taidot. Kaikessa tässä tukena ja turvana oli Saini, ei vain minulle, vaan koko pienten ekaluokkalaisten joukolle.

Mutta oli vielä jotakin paljon tärkeämpää, mitä Sainilta saimme, vaikka ymmärsin sen vasta paljon myöhemmin. Saimme rakkautta. Saini rakasti ja arvosti jokaista oppilastaan: meitä välitunnilla kädessä roikkujia ja takarivistä kulmien alta tuijottelijoita. Hiljaisia ahertajia ja levottomia luokassa vaeltelijoita. Kaikki saimme yhdenvertaisesti osaksemme varauksetonta rakkautta.

Siksi suru oli suuri, kun Saini toisen kouluvuotemme jälkeen ei enää jatkanutkaan opettajanamme – vaan siirtyi uuteen työhön, toiselle puolen Suomea.

Ehkä pienenä tokaluokkalaisena tavoitin jotakin siitä surusta ja tulevaisuuden pelosta, jota Jeesuksen oppilaat ja ystävät kokivat, kun Ylösnoussut ei enää ollutkaan heidän tukenaan, vaan palasi lähettäjänsä luo. He olivat jättäneet perheensä, ystävänsä, koko entisen elämänsä seuratakseen häntä. Hänen seuraamisensa oli merkinnyt konkreettista kulkemista pitkin paahteisia ja pölyisiä teitä. Se oli merkinnyt myös mielessä ja sydämessä kulkemista pitkin uusia Jumalan tuntemisen teitä. Se oli merkinnyt koko elämän mullistavaa muutosta.

Nyt yhteinen matka lähenee loppuaan. Jeesus on valmistellut ystäviään tätä hetkeä varten jo ennen kuolemaansa. Hän on koonnut heidät vielä viimeisen kerran yhteiselle aterialle, hän on pessyt heidän jalkansa, antanut heille uuden käskyn, ja vastannut loputtomiin kummastuneisiin ja huolestuneisiin kysymyksiin. Lopulta hän rukoilee heidän puolestaan.

Juuri lukemamme jakeet ovat osa tätä Jeesuksen jäähyväisrukousta. Kun kolme viikkoa sitten aloitimme tänään kirkon virkaan vihittävien valmennuksen yhteisellä messulla täällä Espoon tuomiokirkossa, viikon evankeliumiteksti oli tuosta samasta rukouksesta.

Jeesuksen rukouksessa lomittuvat kaksi tärkeää suhdetta, jotka ovat kulkeneet lomittain läpi koko hänen elämänsä, opetuksensa ja töidensä: hän elää suhteessa Jumalaan, joka on lähettänyt hänet tähän maailmaan – ja suhteessa siihen maailmaan, johon Jumala on hänet lähettänyt. Tämän kahden kodin perinnön hän on jättänyt seuraajilleenkin.

Jeesuksen rukous liittää toisiinsa menneen ja tulevan. Sen aikajänne alkaa ajasta ennen maailman luomista – ja se kurottaa kohti tulevaa, aikojen loppua. Tässä Jumalan ajan mittaamattomassa avaruudessa meistä kukin liittyy vuorollaan Kristuksen seuraajien ja Jumalan valtakunnan työntekijöiden joukkoon, Jumalan vaeltavaan kansaa. Moni on liittynyt siihen joukkoon ennen meitä, ja se matka jatkuu meidän jälkeemmekin. Kristus on kutsunut teidät työhönsä juuri tässä rajallisessa ajassa ja tässä paikassa.

Näiden kahden todellisuuden välisen vuorovaikutuksen rakentamiseen Kristus kutsuu tänään erityisesti teitä Leila, Anne, Saara, Karoliina, Juha, Hanna-Elisa, Antti, Anu ja Merita. Elämään yhteydessä Jumalaan, joka teidät on kutsunut – elämään sitä yhteyttä todeksi maailmassa, johon Jumala on teidät lähettänyt. Teidät on liitetty Kristuksen seuraajien joukkoon jo kasteessa. Tänään teidät vihitään kirkon virkaan, johon te olette saaneet kutsun sekä Kristukselta että hänen kirkoltaan. Molempien kutsujien esirukous kantaa teitä tälläkin matkalla.

Jos Jeesuksen rukouksen tiivistäisi yhteen sanaan, se sana olisi rakkaus.

Rakkaus liittää hänet Jumalaan, jota hän rukoilee. Rakkaus liittää hänet ystäviinsä ja oppilaisiinsa, joiden puolesta hän rukoilee – että sama Jumalan ylitsevuotavasta rakkaudesta syntyvä rakkaus toteutuisi myös heidän välillään. Aiemmin samana päivänä hän on antanut heille uuden käskyn ”…rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos rakastatte toisianne.” (Jh 13:34-35)

Se rakkaus, johon Jeesus kehottaa ja jonka toteutumista hän rukoilee, ei ole vain tunne. Se on ihmisen ja kaiken elämän mullistava ja uudistava asenne, joka uudistaa suhteemme Jumalaan, toisiin ihmisiin ja kaikkeen luotuun.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Jh 3:16) Tässä on koko kristillisen uskomme ydin: ylitsevuotavassa rakkaudessaan Jumala syntyy ihmiseksi, elää ihmisen elämän, kuolee ihmisten käsissä, ja voittaa kuoleman.

Vaikka pienen koululaisen mielessä ero muualle muuttaneesta opettajasta tuntui lopulliselta, minun ja Sainin ero ei ollut sitä. Seuraavaan tapaamiseen tosin meni aikaa yli 40 vuotta. Kun neljä vuotta sitten tapasimme, tunnistin Sainin heti – ja hän muisti minut. Ehkä tuon jälleennäkemisen riemussa oli häivähdys siitä kohtaamisesta, jonka puolesta Jeesus rukoilee.  Että hän tapaisi meidät kaikki, kaikki oppilaansa ja ystävänsä. Siinä tapaamisessa tärkeää ei ole tunnistammeko me hänet – vaan se, että hän tunnistaa meidät omikseen, ottaa vastaan, sulkee Jumalan rakkauden turviin.