Paini ja muutos

Olemme viettäneet kaksi päivää täällä Mustion rauhassa etsimällä Jumalan kasvoja ja läsnäoloa – itsestämme, toisistamme, kaikesta luodusta – myös siitä miten puhumme ja toimimme.

Tämä sodan ja väkivallan repimä maailmantila herättää kaipuunrukoukseen ja hiljaisuuteen, siihen miten ymmärtää kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu. Kaipuu konkreettiseen rauhaan ja sovintoon on totta aivan toisella tavalla, kuin mihin olemme koskaan elämämme aikana tottuneet.

Tämän aamun lukukappaleessa Jaakobkin pakenee uhkaavaa väkivaltaa, omaa veljeään Esauta ja tämän kostoa.

Vaikka teksti toteaakin vain lakoninsesti ”muuan mies paini Jaakobin kanssa aamunsarastukseen saakka”, tilanteen on täytynyt olla pelottava. Voin kuvitella Jaakobin kauhun, kun yön pimeydessä joku yht´äkkiä hyökkää hänen kimppuunsa. Pakene tai taistele – Jaakob valitsee jälkimmäisen.

Hiljaisuuskin voi yllättää. Se ei aina tarjoa sitä lepoa, jota etsimme. Mielen ja ajatusten metelin kaikotessa syntynyt tyhjä tila ei aina välttämättä tai ainakaan välittömästi täyty rauhan ja levon kokemuksella. Tyhjä tila voi olla myös pelottava. Se voi nostaa mieleen myös ahdistavia asioita, pelkoa, sitä mikä on ehkä tietoisesti haudattu arjen puuhastelun ja metelin alle unohtumaan. Kaikkia paineja ei ratkaista yhdessä yössä. Ne vaativat aikaa. Ja rohkeutta kohdata, ei paeta.

Mitä ikinä mieleesi on noussutkin näiden päivien mittaan tai tänä aamuna – kerro siitä Jumalalle hiljaisuudessa, anna kaikki hänen rakastaviin ja myötätuntoisiin käsiinsä.

—

Hyökkääjä on Jaakobille vieras. Silti jotakin tunnistettavaa hänessä ilmeisesti on. Jahve itse, kenties.

Jotakin hänessä on sellaista, että Jaakob takertuu häneen, ei vielä painimatsin päätyttyäkään suostu päästämään irti. Ei päästä irti, vaan vaatii siunausta.

Jaakob pyytää ehkä parasta, mitä voi toivoa – mutta saa jotakin aivan muuta, enemmän: Uuden nimen, uuden identiteetin, elämälleen uuden merkityksen. Hän palaa perheensä luo, keskelle elämää ja arkea ontuen, mutta siunattuna – ja ennen kaikkea muuttuneena.

Olemme kulkeneet tämän paaston matkaa kolmanneksen verran. Miten tämä matka, tai meidän ihan jokapäiväinen matkamme, voisi olla kulkemista ja kurottautumista vihollisuudesta sovintoon, vastakkainasettelusta yhteyteen, uuteen elämään? Kyse ei ole vain yhdestä päivästä, yhdestä paastosta, vaan tähän tiivistyy koko kristillisen uskon tai kirkkona olemisen narratiivi. Jumala kutsuu meitä uudistumaan, kutsuu kokonaan uuteen todellisuuteen.

Miten oman elämämme painit ja taistelut voisivat muuttua sovinnoksi? Miten me kastettujen kristittyjen yhteisönä, kirkkona ja seurakuntana, voimme muuttaa konfliktin sovinnoksi, päästää irti vanhasta, jotta Jumala muutoksen lahja saisi enemmän tilaa meissä ja maailmassa?

Me rukoilemme kohta tässä aamumessussa yhdessä Isä meidän -rujouksen. Kun rukoilemme ”Anna meille anteeksi velkamme”, pyydämme sovintoa. Kun sitten jatkamme rukousta ”niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme”, rukoilemme, että Jumala muuttaisi meidät perustavanlaatuisella tavalla. Tekisi mahdolliseksi sen, mikä meille ihmisille on muuten niin vaikeaa, mahdotonta.

Muutos tapahtuu, kun ristillä särkynyt Kristus lähettää meidät särkyneeseen maailmaan parantamaan – eikä vain parantamaan maailmaa, vaan myös meitä itseämme, särkyneitä suhteitamme kirkoissa, perheissä, yhteisöissä ja ihmisten välillä.

Kristus murtuu ja antaa itsensä meille leivässä ja viinissä. Hän on meissä ja me hänessä ja hänessä muutumme, saamme joka päivä uuden elämän.