”Kuka sinä olet?”

Joh. 1: 19-27

  1. adventtisunnuntaina 2020, kirkon virkaan vihkiminen

”Kuka sinä olet?” Johanneksen luo saapuu valtuuskunta, jonka tehtävänä on saada selvyys yhteen kysymykseen: ”Kuka sinä olet?” Keskellä aikansa poliittisesti kiristynyttä ilmapiiriä Johannes herättää huomiota. Hänen opetuksensa on radikaali – ”Tehkää parannus ja ottakaa kaste!” – mutta radikaali on hänen ulkomuotonsakin: eläinten taljoihin pukeutuva kiihkeä saarnaaja, joka elää hunajalla ja heinäsirkoilla. Johannes herättää huomiota, mutta ennen kaikkea hän herättää Rooman vallan alla elävien juutalaisten keskuudessa toivon: Hän on kuin muinaiset profeetat, joiden ääni tuntuu aikaa sitten vaienneen. Onko hän profeetta, jonka tehtävä oli julistaa kohta – viimein – saapuvaa Messiasta – vai onko hän sittenkin Messias itse? Siksi kysymys ”Kuka sinä olet?” oli niin tärkeä ja latautunut.

Kaikki neljä evankeliumia kuvaavat Johannesta huutavan ääneksi erämaassa – siis edelläkävijäksi, tienraivaajaksi. Johanneksen evankeliumissa hänen ensisijainen tehtävänsä on olla Jeesuksen todistaja, Jeesuksen ensimmäinen todistaja (1:34)

Tämän vuoksi Johannes ei vastaa suoraan hänelle esitettyyn kysymykseen ”Kuka sinä olet?”, vaan kääntää huomion pois itsestään: häneen, joka on jo täällä, vaikka kukaan ei häntä vielä tunne; häneen, joka on niin paljon tärkeämpi ja merkityksellisempi, että Johannes ei kelpaa edes suorittamaan hänelle palvelijan tehtävää, solmimaan hänen kengännauhojaan. Johanneksen vastaus on: Älkää katsoko minuun, älkää kyselkö minusta, vaan katsokaa häneen, Jeesukseen ja kysykään ”Kuka hän on?”

Kohta päättyvä vuosi 2020 on ollut erilainen kuin yksikään vuosi, minkä kukaan meistä on kokenut.  Ulkoinen elämänjärjestys on muuttunut. Sisäinen turvallisuudentunteemme on murtunut. Olemme joutuneet kasvokkain kahden olemassaolon peruskysymyksen kanssa: Ensimmäinen niistä on ”Kuka minä olen?” Mikä tekee minusta sen, joka minä olen? Miten hyvin viihdyn itseni seurassa, tai miten ahdistavalta vain omien ajatusten seuraan jääminen tuntuu. Kannattelenko itse itseäni vai tekevätkö sen muut: perhe, ystävät, työ- tai opiskelutoverit, koko ympäröivä yhteiskunta? Ja miten liityn ja jäsennyn osaksi vielä laajempaan kokonaisuutta: luomakuntaa?

Ja lopulta toinen kysymys: ”Kuka Jumala on?” Kuka on kaiken tämän silmin havaittavan ja käsikosketeltavan todellisuuden takana? Minkälainen on se Jumala, joka lupaa pitää lapsistansa huolen, ja silti sallii kaiken kärsimyksen? Onko hän läsnä, vai onko kääntänyt minulle selkänsä? Missä ja miten voin oppia tuntemaan hänet – ja onko Jumalan tunteminen ylipäätään mahdollista?

Vastauksen hakeminen molempiin kysymyksiin on elämänmittainen matka. Itsetuntemus voi vahvistua, ja silti omasta mielestä avautuu aina uusia ovia, uusia ulottuvuuksia, etenkin uuden ja pelottavan edessä. Jumalan tunteminen on kristityn elämänmittainen tehtävä. Etsimme häntä yksin ja yhdessä, kirkkona ja seurakuntana. Jumala ilmoittaa itsensä, siis kertoo siitä, kuka hän on, sekä Raamatussa että koko tässä luomassaan todellisuudessa. Me tiedämme, että hän on rakastava ja kaikkivaltias. Mutta mitä tämä tarkoittaa, siitä me voimme vain aavistaa. Jumalan kaikkivaltius on suurempaa ja ihmeellisempää, kuin mitä voimme käsittää. Hänen rakkautensa syvempää ja armahtavampaa, kuin uskallamme edes toivoa.

Adventin aikana olemme matkalla syvemmälle Jumalan tuntemiseen, sen vastauksen äärelle, jonka Jumala itse antaa kysymykseemme. Olemme matkalla seimen äärelle, kohtaamaan Jumalan, joka syntyy ihmiseksi. Kaikkivaltias Jumala ei enää pysy tuonpuoleisuudessa, vaan paljastaa rakastavat ja myötätuntoiset kasvonsa meille, antautuu käsiimme kaikkein haavoittuvimpana, vastasyntyneenä lapsena. Mikä rakkauden ja luottamuksen osoitus. Seimen äärellä kysymys ”Kuka Jumala on?” vaihtuu kysymykseksi ”Kuka sinä olet?”

 

Aivan pian vihimme tässä Espoon tuomiokirkon alttarin ääressä kirkon virkaan teidät Klarika, Marisa, Katja ja Miia / Katariina, Kirsi, Hannele, Lotta ja Salla. Seurakunta lähellä ja kaukana rukoilee, että Jumala antaisi teille Pyhän Hengen lahjan, ja sen mukana viisautta, kestävyyttä ja voimaa tässä tehtävässä, johon Kristus itse on kutsunut teidät. Voitte luottaa siihen, että se kutsu ei katoa minnekään, eikä kutsun antaja koskaan tule katumapäälle, vaan pysyy uskollisena teille. Voitte luottaa siihen, että vaikka tulee niitäkin päiviä, jolloin huutajan ääni tuntuu hukkuvan erämaahan, päiviä, jolloin oma viisaus tai omat voimat tuntuvat olevan vähissä, työ jatkuu.

Sillä te olette osa sitä Kristuksen todistajien ketjua, joka alkaa Johannes Kastajasta, on siis jatkunut kaksi tuhatta vuotta ennen teitä, ja tulee jatkumaan teidän jälkeennekin. Viime kädessä kyse ei ole siitä keitä me olemme, vaan siitä kuka Jumala on. Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä mitä me teemme, tai miten me siinä onnistumme, vaan siitä mitä Jumala tekee. Siksi me voimme luottaa siihen, että vaikka me emme itse ole näkemässä sitä, miten sanamme tai tekomme vaikuttavat – Jumala näkee sen, ja jatkaa työtään meissä ja meidän kauttamme. Siinä työssä sama Kristus, josta todistamme, kulkee edellämme ja rinnallamme, eikä hetkeksikään päästä meistä irti.