Joh. 12:12–24

Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä,
Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
– Älä pelkää, tytär Siion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.
Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin.
Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista. Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan. Fariseukset puhuivat keskenään: ”Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.”
Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia. Nämä tulivat Filippuksen luo – sen, joka oli Galilean Betsaidasta – ja sanoivat: ”Me haluaisimme tavata Jeesuksen.” Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille.
Jeesus sanoi heille:
”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.”

 

Ilmassa on suuren juhlan tuntua. Pääsiäisjuhlille on saapunut paljon väkeä. Kaikki parhaimmissaan, silmät ilosta ja odotuksesta loistaen. Temppeli on tupaten täynnä – silti lisää väkeä pakkautuu portista ja ovesta sisään. Mutta yhä lähemmäksi kaikkein pyhintä on päästävä. Ulkona on kylmä, mutta sisällä pakahduttavan kuuma, väkijoukon puristuksissa happi on vähissä. Seinien ikiaikaiset freskot hohtavat satojen kynttilöitten valossa. Pappien ja kuoron veisuu täyttää äänitilan. Seurakunta on keskittyneesti hiljaa, kunnes taas liittyy yhteiseen riemuisaan pääsiäistropariin. Olen Moldovassa, itäisessä Romaniassa, Jeesuksen temppeliin tuomisen muistolle pyhitetyssä Iasin katedraalissa. On pääsiäisyö vuonna 1991.

***

Toisen pääsiäisjuhlan, lähes kaksi vuosituhatta varhaisemman, tapahtumia on kuvattuna äsken lukemassani tämän palmusunnuntain evankeliumitekstissä. Väkeä on nytkin kokoontunut suureen juhlaan, matkustanut kaukaa pyhään kaupunkiin. Myös Jeesus seuraajineen saapuu Jerusalemiin. Hänen maineensa on kuitenkin saavuttanut kaupungin jo ennen häntä. Tämä on se mies, joka on parantanut sairaita – ja viimeksi herättänyt ystävänsä Lasaruksen kuolleista. Ihmiset kiiruhtavat Jeesusta vastaan niin kuin mennään toivottamaan tervetulleeksi sankaria tai voittoisaa kuningasta. He tervehtivät häntä hoosianna-huudoilla ”Tule ja pelasta! Auta meitä!” ja heiluttamalla palmunoksia, nekin kunnioituksen ja juhlan merkkejä.

Ylipapit säikähtävät, sillä Jeesuksen suosio on kasvanut liian suureksi. Nyt ihmiset jo tervehtivät häntä Israelin kuninkaana, kauan odotettuna messiaana. ”Koko maailma juoksee hänen perässään.” Jeesustahan rakastavat ja seuraavat jo kaikki. Ylipapeille tämä merkitsee heidän uskonnollisen valtansa uhattuna olemista, sen siirtymistä pois heidän omista käsistään – ja jos heidän valtansa horjuu, totaalisen vallan tulee ottamaan miehittäjä, Rooman imperiumi. Siksi Jeesus on uskonnollisille johtajille uhka. Siksi hänen suosiolleen on saatava loppu. Sen vuoksi näitä tapahtumia seuraavana päivänä hänet vangitaan. Sen vuoksi mekin astumme tänään hiljaiseen viikkoon, ristin tielle, seuraamaan Jeesusta kohti kärsimystä ja ristinkuolemaa.

***

Palataan vielä romanialaiseen katedraaliin. Romania on vasta vähän enemmän kuin vuotta aiemmin vapautunut vuosia jatkuneesta diktaattorin vallasta. Ihmiset nähneet nälkää, heitä on siirretty väkisin kotiseuduiltansa suuriin kaupunkeihin, kansallisten vähemmistöjen edustajia on poljettu, uskonnonvapaus on riistetty – vain suuri ortodoksinen kirkko on voinut toimia diktaattorin tiukassa talutusnuorassa, sillä ehdolla että on antanut hänelle täyden tukensa. Romaniassa, niin kuin koko itäisessä Euroopassa on koittanut vapauden, toivon ja jälleenrakennuksen aika. Koskaan, koskaan enää emme anna kenenkään polkea meitä ja vapauttamme näin, sanovat romanialaiset ystäväni. Koskaan, koskaan ei Euroopassa ole enää sotaa, ei kuumaa eikä kylmää sotaa, sanovat poliittiset päättäjät. Ja vain kolme vuosikymmentä myöhemmin uutiset Putinin häikäilemättömästä vallankäytöstä, ihmisarvon polkemisesta Venäjän kaduille ja Ukrainan kyläteille. Kolmekymmentä vuotta. Meidän muistimme on näin lyhyt.

***

Jerusalemissa tervehtivät ihmisetkin näkevät toivon ajan koittaneen. He uskovat hänen tuovan mukanaan menneisyyden kadotetun mahdin ja vallan – mutta eivät tiedä, että hänen kuninkuutensa on aivan toista maata, toisenlaisesta todellisuudesta, kuin se mitä he ovat odottaneet.

Vaikka ihmiset tervehtivät Jeesusta kuin maallista voittajaa, hän tulee heidän luoksensa aivan toisenlaisilla merkeillä varustettuna, tuo aivan toisenlaisen vallan mukanaan. Se ei ole maallisten hallitsijoiden tavoittelemaa poliittista tai sotilaallista valtaa, saati väkivaltaa. Se on Jumalan myötätunnon, rauhan ja yksinkertaisuuden valtaa. Se on Jumalan valtakunnan valtaa, jonka hiljaisuus peittää lopulta kaiken metelin, jonka yksinkertaisuus tyynnyttää pohjattomimmankin vallanjanon, jonka oikeudenmukaisuus nostaa maahan poljetut, ja jonka rauha tyynnyttää sodan ja kaiken pelon.

Pelätessään oman valtansa puolesta ylipapit tulevat lausuneeksi jotakin, josta avautuu Jeesuksen koko syntymän, elämän ja kuoleman merkitys: hän ei ole vain Israelin kuningas, vaan koko maailman, kaikkien kansojen pelastaja. Jeesuksessa Jumalan valtakunta saapuu jokaiseen kaupunkiin, murtautuu tähän ihmisten maailmaan, sulkee suojaansa jokaisen murretun, pelokkaan ja eksyneen elämän.

Tämän valtakunnan rakentajiksi Kristus kutsuu meitä. Jos jatkamme Johanneksen evankeliumin lukemista siitä mihin tämän päivän evankeliumiteksti päättyy, kuulemme Jeesuksen seuraavat sanat: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” (Joh. 12:25) Sitä on hänen seuraamisensa ristin tiellä: se on tämän maailman vallasta luopumista, vastavirtaan kulkemista, nöyrän ja hiljaisen rauhanruhtinaan seuraamista – vaikka se sitten veisi ristintielle. Se on rauhan rakentamista. Ei vain sellaisen rauhan, joka päättää sodan – vaan kestävän ja oikeudenmukaisen rauhan, jonka maaperässä sodan siemen ei menesty.

Sen rauhan maaperä on Kristus itse. Samalla hän on myös se siemen, joka kylvetään. Vehnänjyvä, jonka on luovuttava itsestään, kuoltava tuottaakseen uuden, moninkertaisen elämän. Kristus on rauha joka voittaa pelon, valo joka murtaa pimeyden, aamu joka päättää jokaisen yön. Hän on elämä, joka voittaa kuoleman. Hänen vuokseen me voimme luottaa siihen, että kärsimyksen ja ristin tien takaa nousee jo rauhan ja ylösnousemuksen aurinko.