Ajassa ja paikassa

Saarnan luki arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen, joka toimitti pappisvihkimyksen piispa Kaisamarin sairastuttua.

»Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät. Silloin nähdään Ihmisen Pojan tulevan pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.» Hän esitti heille myös vertauksen: »Katsokaa viikunapuuta, tai mitä puuta tahansa. Kun näette sen puhkeavan lehteen, te tiedätte ilman muuta, että kesä on jo lähellä. Samalla tavoin te nähdessänne tämän tapahtuvan tiedätte, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa. Lk 21:25-33

 

Elämme keskellä suurten muutosten aikaa – tai kenties peräti ajan myllerrystä, kokonaisen aikakauden murrosta. Ilmasto muuttuu, elonkirjo köyhtyy, pandemia pitkittyy, kansat vaeltavat ja valtaa jaetaan uudelleen. Jatkuvasta eri medioiden välittämästä tietovirrasta on vaikea välttyä, vielä vaikeampi on ymmärtää muutoksen nopeutta, määrää ja merkitystä.

”… maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa,” hetki sitten lukemani Jeesuksen sanat kuvaavat sitä, miltä suuret muutokset voivat pienen ihmisen elämässä tuntua: pelottavilta, kauhistuttavilta, ylivoimaisilta.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu lopun ajoista. Teksti on vaikea, sellainen, jonka pohtiminen tuntuu vähintäänkin epämukavalta, pelottavaltakin. Tekisi mieli vain kääntää sinua ja ohittaa sen herättämät vaikeat tunteet. Ja kuitenkin näitä Jeesuksen puheita on tallennettu uuden testamentin evankeliumiteksteihin paljonkin. Vaikka kirjoittajat ovat täydentäneet niitä oman aikansa ja yhteisönsä tarpeisiin, ne ovat silti olemassa ja merkityksellisiä. Eivätkä Jeesuksen viimeisiä aikoja koskevat opetukset ole vaikeita vain meille, vaan ne olivat vaikeita jo ensimmäisille kristityille – ja monelle, monelle polvelle kristittyjä tässä välissäkin.

Kaikkina näinä aikoina on ollut kristittyjä, jotka olettavat olevansa juuri se sukupolvi, joka todistaa lopun aikoja, Jeesuksen paluuta omiensa luo. Toiset ovat kovin halukkaita etsimään ja näkemään ajan merkkejä – siis tapahtumia, jotka kertoisivat tämän maailmanajan lopun olevan lähellä.  Tänäänkin sellaisina nähdään vaikkapa koronapandemia, ilmastonmuutos, rokotukset, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Kristityn elämä kuuluu odotus. Me odotamme Kristuksen paluuta. Se ei ole pelon lamaannuttavaa odotusta, muttei myöskään vain ajan tappamista ja ajankulun keksimistä. Se on aktiivista odotusta, luottavaista toivoa, Jumalan työtoveruutta tässä maailmassa asenteella ”… nostakaa rohkeasti päänne pystyyn…”.

Olemme adventin ja pienen paaston matkalla kohti joulua. Miksi siis puhe lopun ajoista? Miksi kääntää katse ”pilven päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan” saapuvaan voittoisaan Kristukseen, kun olemme juuri ottaneet vastaan aasilla ratsastavan vaatimattoman kuninkaan? Mitä tekemistä kaikella tällä voimalla ja kirkkaudella on yön hiljaisuudessa talliin syntyvän lapsen kanssa?

Olemme matkalla kohti alkua, mutta lähestymme sitä lopusta käsin. Samalla tavalla alkuun kietoutuu myös loppu. Joulun lapsi, jota odotamme, on ihmiseksi syntynyt Jumala. Jeesus, Jumala, joka elää ihmisen elämän, kuolee ihmisten käsissä, voittaa kuoleman, ja vielä kerran, voittaa koko maailman omakseen.

Läpi kaiken Jeesuksen opetuksen ja toiminnan kulkee ajan ja paikan välinen jännite. Hänen opetuksensa keskuksessa on Jumalan valtakunta – se, joka on jo lähellä. Hänen toimintansa keskuksessa taas on kärsivä ihminen, se, joka on jo läsnä.

Niinpä Jeesuksen opetus viimeisistä päivistä ei kutsu meitä ensisijaisesti tähyilemään tulevaisuuteen. Se kutsuu meitä kysymään mistä voimme löytää ylösnousseen Kristuksen jo nyt. Jos pysähdymme vain tarkkailemaan lopun ajan merkkejä, emme huomaa miten Jumala tekee työtään keskellämme jatkuvasti, miten Jumalan valtakunta murtautuu tämän maailman todellisuuteen jo nyt, tälläkin hetkellä.

Ja kuitenkin kristittynä olemiseen kuuluu oleellisena osana myös katseen kiinnittäminen kauemmaksi, tulevaan, tämän hetken tuolle puolen. Siksi me rukoilemme yhdessä, tässäkin messussa, että Jumalan valtakunta tulisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi. Jumalan ajassa tämä hetki ja tulevaisuus liittyvät yhteen. Siinä kaikki tapahtuu jo nyt – eikä kuitenkaan aivan vielä. Jo nyt, ei vielä.

Piia, Julia ja Elina. Teidät vihitään tässä messussa pappisvirkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Te liitytte monien ennen teitä kulkeneiden vuosituhantiseen ketjuun. Ettekä tekään ole sen ketjun päätepiste, vaan toisia tulee teidän jälkeenne. Teidän paikkanne on palvella Jumalan ajassa ja paikassa – ajan ja paikan, tämän hetken ja tulevaisuuden, risteyskohdassa.

Tulee hetkiä, jolloin te tai ihmiset ympärillänne uupuvat, koska tämä maailma vie kaiken voiman ja valon. Silloin Kristus kutsuu teitä nostamaan rohkeasti päänne pystyyn, katsomaan kauemmaksi, ja luottamaan siihen kutsuun, jonka hän on teille antanut.

Voi tulla myös hetkiä, jolloin erehdytte varmistelemaan henkilökohtaista pelastustanne uskonne oikeellisuutta mittaamalla. Niinä hetkinä Kristus kutsuu teitä tämän maailman katveista käsin, nostamaan jälleen rohkeasti päänne ja katsomaan ympärillenne: tunnistamaan ihmisten kaipauksen, ilon ja surun – tunnistamaan ylösnousseen Kristuksen tässä jo nyt.

Me emme tiedä paljonko matkaa on vielä jäljellä. Me voimme vain nostaa rohkeasti katseemme tulevaisuuteen ja tähän hetkeen. Vaeltava Jumalan kansa jatkaa matkaansa, odottaa, toivoo ja rukoilee. Kristus, joka on matkan alku ja loppu, kulkee myös sillä matkalla rinnallamme, ei ole läsnä vain sitten joskus, vaan jo nyt, joka hetki.