Ordinaatiomessu Espoon tuomiokirkossa, Pyhän kominaisuuden päivä, Matt. 28:16–20

Kristukselle rakkaat.

Tämä messu, niin kuin kaikki messut, alkoi ja päättyy Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – siis kolmiyhteisen Jumalan – nimessä. Tähän nimenomaiseen sunnuntaihin se sopii aivan erityisen hyvin, sillä me vietämme tänään Pyhän Kolminaisuuden päivää, uskontunnustuksen päivää. Kun olemme koolla kolmiyhteisen Jumalan nimessä, olemme kristillisen uskon ytimessä. Samalla olemme uskon kaikkein vaikeimmin selitettävän osan edessä. Olemme mysteerin äärellä.

Tämä maailma, jossa elämme, on tottunut mittaamaan, laskemaan, punnitsemaan ja todentamaan kaikkia ilmiöitä ja todellisuuden ulottuvuuksia. Länsimaisessa kulttuurissa olemme kasvaneet siihen, että jokin asia on totta vain, jos se voidaan mittaamalla todistaa.

Kristillinen usko haastaa mitattavuuden vaatimukset – uskosta avautuu näköala mittaamattomaan todellisuuteen. Sen todellisuuden ylläpitäjä on Jumala, joka on yksi, mutta samalla kolme: kaiken luoja, kaiken lunastaja, ja kaiken eläväksi tekijä. Me tiedämme Jumalasta kaksi asiaa: että hän on kaikkivaltias ja rakastava – mutta muuten me ”katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta” (1. Kor. 13:12).

Jumala ei ole meidän ymmärryksellämme tavoitettavissa, ei tämän maailman mittareilla mitattavissa. Me voimme vain antautua salatun Jumalan varaan, ja luottaa siihen, että hän on suurempi, rakastavampi, ja toisenlaisempi kuin mitä meidän tietomme, toivomme tai uskomme voi tavoittaa.

Ja kuitenkin sama Jumala, kaiken Luoja, on myös jatkuvasti läsnä kaikessa siinä, minkä on luonut – aistein aistittavissa kaikessa tässä ympärillämme olevassa, kaikessa mitä pystymme näkemään, kuulemaan, haistamaan – ja mittaamaan.

Sama Jumala halusi ja valitsi syntyä ihmiseksi, jakaakseen luotujensa elämän. Hän syntyy ihmiseksi, elää ihmisen elämän, kuolee ihmisten käsissä, ja lopulta voittaa kuoleman – ei itsensä, vaan kaikkien luotujensa tähden, koko maailman elämän vuoksi.

Tämän päivän evankeliumiteksti kertoo hetkestä, jona Jeesus tapaa oppilaansa ensimmäistä kertaa ylösnousemuksensa jälkeen. Sanat, jotka hän osoittaa heille, ovat olleet keskeinen osa kristillisen kirkon itseymmärrystä ja tehtävää kahden tuhannen vuoden ajan. Me tunnemme ne nimellä kaste- ja lähetyskäsky.

Käskyn sanat ovat tutut, mutta sen koko ja mittaluokka tuntuvat käsittämättömältä: ”… menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”.

Ei siis riitä, että tämä pieni oppilaiden joukko, jolle Jeesus sanansa osoittaa, on seurannut Jeesusta hänen eläessään, ei riitä, että hän on herättänyt ihmetystä ja toivoa ihmisissä, jotka ovat kokoontuneet kuulemaan hänen opetustaan ja joiden elämän hänen sanansa ja tekonsa ovat muuttaneet – vaan se, mitä hän on opettanut ja tehnyt – sanoma Jumalan valtakunnasta, joka on tullut lähelle – kuuluu kaikille kansoille. Kaikille ja kaikkialle. Aina ja kaikkialla.

Miten minä voin ottaa vastaan tällaisen tehtävän, kun oma ymmärryksenikään ei tunnu tavoittavan sitä? Jeesuksen ylösnousemukseen uskominen ei ollut helppoa niillekään, jotka näkivät hänet omin silmin, vaan ”…toiset epäilivät”. Ja kuitenkin hän antoi epäilevillekin tehtävän. Tehtävä, jonka Ylösnoussut antaa seuraajilleen, koskee niitäkin, joiden on vaikea uskoa, niitäkin, jotka epäilevät koko tehtävän mielekkyyttä. Se koskee kaikkia meitä. Eikä kukaan meistä ansaitse paikkaa Kristuksen seuraajien joukossa omalla uskonvarmuudellamme, vaan kutsu työhön tulee Jumalalta.

Opetuslapseksi, kristityksi, seurakunnan työntekijäksi, piispaksi, papiksi, diakoniksi ei ryhdytä – sellaiseksi kutsutaan. Siksi teillekin, jotka kohta vihitään kirkon virkaan ja siunataan tehtäviinne seurakunnassa, on annettu kaksi kutsua: sisäinen kutsu Jumalalta ja toinen, ulkoinen kutsu seurakunnalta. Kutsu kantaa teitä silloinkin, kun omat voimat hiipuvat – ja silloin, kun oma usko horjuu, te voitte liittyä siihen kirkon uskoon, jonka kohta tunnustatte tässä alttarin ääressä yhdessä seurakunnan kanssa.

Tehtävä, jonka ylösnoussut Kristus antaa vuorelle kokoontuneelle pienelle joukolle, kuuluu tänään jokaiselle kastetulle kristitylle. Meidät kaikki on kutsuttu Kristuksen seuraajiksi, Jumalan työtovereiksi, Jumalan valtakunnan työhön, tässä maailmassa. Ja huomatkaa: Kristus ei kutsu seuraajiaan jäämään, vaan lähtemään. Menemään ja tekemään. Tälle matkalle hän ei lähetä ketään yksin, ei jätä oman onnensa nojaan, vaan lupaa ja lähettää seuraajilleen auttajan, Pyhän Hengen.

Kristillisen kirkon ja seurakunnan tehtävä on juurtua Jumalan salaisuuteen ja samanaikaisesti olla liikkeellä, elää ja todistaa siitä salaisuudesta tässä maailmassa. Usko Kolmiyhteiseen Jumalaan kantaa kirkkoa ja kulkee sen mukana, mutta se miten elämme todeksi uskoa sanoissa ja teoissa, hakee aina uusia muotoja sekä ajassa että paikassa. Sillä se työ, jota me teemme on lopulta Jumalan työtä. Ja Jumala luo jatkuvasti uutta. Hän rohkaisee meitä ja ravitsee meitä antamalla itsensä ehtoollisen viinissä ja leivässä, matkaeväässä, joka liittää meidät Kristukseen ja toisiimme.

Juuri ennen kuin tämä messu päättyy Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, teidät kaikki, koko koolla oleva seurakunta, siunataan Herran siunauksella. Myös Herran siunaus liittää meidät vuosituhantiseen siunauksen ketjuun. Me liitymme siihen kukin vuorollamme kastettuina kristittyinä, kirkon työhön kutsuttuina tai kirkon virkaan vihittyinä.

Me emme ole tämän ketjun päätepiste, vaan meidän jälkeemme tulee muita. Vaeltava Jumalan kansa jatkaa matkaansa, opettaa ja kastaa, lähtee, menee ja tekee, elää kastetta ja uskoa todeksi, odottaa ja rukoilee Jumalan valtakunnan tulemista, ja samalla elää sitä todeksi jo nyt tämän maailman ilon ja kivun keskellä.

Kaikessa tässä meitä kantaa Kristuksen lupaus: ”… minä olen teidän kanssanne kaikki päivät, maailman loppuun asti.” (Mt 28:20)