Vedenjakajalla

Olemme tänään yhdessä monenlaisella vedenjakajalla: kirkkona kahden kirkkovuoden taitekohdassa, ihmiskuntana elämme ratkaisevia aikoja suhteessa kaikkeen luotuun: pystymmekö ja haluammeko riittävästi muuttaa elämäntapaamme niin, että se olisi kestävä, ja niin että ottaisimme huomioon kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ja koko elonkirjon? Täällä Euroopassa seisomme sodan ja rauhan taitekohdassa. Kuvittelimme oppineemme ja jättäneemme sodan taaksemme lopullisesti, mutta sen sijaan annamme historian toistaa taas itseään. Näemme totaalisen pahan toteutuvan, kaipaamme rauhaa ja samalla toivomme rangaistusta niille, joiden vuoksi se on menetetty.

Päivän teksti on myös ikään kuin vedenjakaja Matteuksen evankeliumissa. Se päättää pitkän Jeesuksen vertausten ja tarinallisten opetusten sarjan, jossa hän kuvaa lopunaikoja ja paluutaan omiensa pariin. Samalla se viittaa siihen, mikä on jo aluillaan: Jeesuksen kärsimystiehen, joka päättyy ristille.

Kertomus lampaista ja vuohista ei ole oikeastaan vertaus, vaan vertauskuvallinen kertomus.  Jeesus kuvaa aikojen lopun tapahtumia ja vastaa samalla oppilaidensa esittämään kysymykseen: ”Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?” (Mt. 24:3)

Kirkkovuoden lopun tekstit eivät ole helppoja. Ne asettavat meidät kasvokkain oman rajallisuutemme, oman kyvyttömyytemme, häpeämme ja syyllisyytemme kanssa. Ne muistuttavat minua siitä, minkä mieluiten unohtaisin, suuntaavat valokeilan sinne minkä haluankin hukata varjoihin. Usein tämänkin päivän tekstiä lukiessa päällimmäisenä tunnereaktiona on huoli ja pelko. Kuulunko minä lampaitten vai vuohien joukkoon? Miten minun käy, jos ja kun kaikki se mitä elämässäni häpeän, paljastuu? Miten Jumala katsoo minua jo nyt, kun tietää minusta kaiken?

Martti Luther kuvaa sattuvasti syntistä ihmistä itseensä käpertyneeksi ihmiseksi. Synti kääntää katseeni omaan napaani, vääristää kuvaa niin, että katson itseäni maailman napana, ja toisten tarpeet ja kaipauksen toissijaisina. Päällimmäisenä mielessä on kysymys: Miten minun käy?

Tähän kätkeytyy tämänpäiväisenkin tarinan, kuten niin monien Jeesuksen vertausten ja tarinoiden, salaisuus. Tekstin uudet näkökulmat ja merkitykset avautuvat pikkuhiljaa, ja avaavat yhä syvempiä ja merkityksellisempiä näkymiä tekstiin. Samalla Jeesus kääntää kuulijan katseen jonnekin aivan muualle kuin siihen mihin se kiinnittyy luontaisesti alun perin: Pois omasta itsestä, kohti toista ihmistä, kaikkein pienimpiä, huono-osaisimpia, heikoimmassa asemassa olevia.

Jeesus siis kutsuu kuulijaansa pois itseensä käpertyneisyydestä, kääntymään ja avautumaan kohti kaikkea sitä, mitä ympärillämme on. Sen sijaan että kääntäisimme selkämme maailmalle ja sen kärsimykselle, Jeesus kutsuu meitä kääntämään katseemme kohti maailmaa, kurottamaan mielemme ja kätemme kohti toista ihmistä, myös kärsivää luomakuntaa.

Siksi tämänkään päivän evankeliumitekstissä tuomio ei itseasiassa koske tekoja, vaan armoa – armollisuutta tai sen puutetta. Jeesus ei kiinnitä katsettamme siihen mitä olemme tehneet, vaan miten olemme suhtautuneet niihin, joita hän kutsuu vähäisimmiksi (tai UT2020 mukaan pienimmiksi ja huono-osaisimmiksi). Kysymys kuuluu: Miten olemme kohdanneet ja kohdelleet kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia? Keskeistä ei ole se, kuulummeko Ihmisen Pojan edessä vuohiin vain lampaisiin, keskeistä on se, että nälkäiset ravitaan, viluiset puetaan, ovi avataan kodittomalle ja yksinäisyys murretaan. Keskeistä on se, olemmeko kohdelleet toisiamme armollisesti vai armottomasti. Ne, joiden armollisuutta tai armottomuutta punnitaan ovat yksittäisten ihmisten lisäksi myös ihmisyhteisöt: yhteiskunta, kirkko, seurakunta.

Jumalan valtakunta toteutuu täydellisesti sinä päivänä, jolloin Kristus palaa takaisin. Samalla se on jo nyt keskellämme. Se tulee näkyväksi, kun nälkäiset ruokitaan, viluiset vaatetetaan, ja kun yksinäiset, muukalaiset ja sairaiksi leimatut kokevat olevansa turvassa ja kuuluvansa joukkoon. Mutta Jumalan valtakunta jää näkymättömiin, siellä missä nähdään nälkään, ollaan vailla vaatetta ja suojaa, vailla kotia, vailla turvaa, siellä missä nähdyksi ja kuuluksi tulemisen kaipaus jää vaille vastausta.

Tänään odotamme Kristuksen paluuta, samalla tähyilemme Jerusalemiin johtavalle tielle, odotamme adventin hiljaista kulkijaa. Valmistaudumme ottamaan vastaan Jumalan, joka syntyy ihmiseksi. Hänessä, Kristuksessa, Jumalan todellisuus murtautuu osaksi tämän maailman todellisuutta. Ei voimalla ja väkivallalla, vaan elämän haavoittuvuudessa ja rikkinäisyydessä: vastasyntyneessä lapsessa ja tuomitussa rikollisessa. Jumala syntyy kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevaksi, pakolaislapseksi, joka on täysin riippuvainen siitä, että häntä ruokitaan ja ravitaan, hänet puetaan, että häntä ei jätetä yksin. Sama Jumala kuolee ristillä, ottaa kaikkein halveksituimman rikollisen osan ja tuomion.

Jumala syntyi ihmiseksi tehdäkseen sovinnon itsensä ja meidän välillämme, ja jotta sovinto olisi mahdollinen myös meidän ihmisten kesken. Kristus palaa kerran tehdäkseen kaiken hyväksi ja ehjäksi jälleen. Hän kohtaa meidät jo nyt omassa rikkinäisyydessämme ja maailman kärsimyksessä. Meistä jokainen voi omassa elämässään olla moni tavoin kaikkein vähäisimmän asemassa, meistä jokaista hän kutsuu olemaan armollinen kaikkein vähäisimpiä, haavoittuvimpia, rikkinäisimpiä kohtaan.

Mitä jos emme siis odottaisi Ihmisen Pojan paluuta pelolla, vaan odottaisimme sitä päivää ilolla, toivolla ja luottavaisin mielin. Kardinaali Basil Hume on sanonut viimeisestä päivästä: ”… se on kuin kuiskaisit kaikkein syvimmät salaisuutesi kaikkein rakastavimman, myötätuntoisimman ja ymmärtäväisimmän kuviteltavissa olevan ihmisen korvaan.”

Jumala on kaikkein rakastavin, myötätuntoisin ja ymmärtäväisin. Vaikka kuinka yrittäisimme kuvailla häntä, yrityksemme jää vain haparoinniksi – sillä Jumala on vielä rakastavampi, vielä paljon myötätuntoisempi ja vielä paljon, paljon ymmärtäväisempi kuin mitenkään pystymme käsittämään.