2. adventtisunnuntai, ordinaatiomessu Espoon tuomiokirkossa

Jeesus sanoo:
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” (Lk 12:35-40)

Kulunut vuosi 2022 on ollut meillä ja maailmalla monen hyvän asian teemavuosi. Se on ollut Euroopan nuorison teemavuosi, Martat ovat viettäneet sitä yhdenvertaisuuden, tiedekeskus Heureka tutkitun tiedon ja Maaseudun sivistysliitto iloisen päätöksenteon teemavuotena. Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö taas on pitänyt vuonna 2022 esillä erityisesti varautumista.

Vielä pari vuotta sitten ainakin itse pidin varautumista sodan kokeneen sukupolven hieman huvittavana pinttyneenä tapana.

Tänään tuo sana on taas käytössä ja uudella tavalla merkityksellinen. Olemme oppineet, että maailman ja oma elämämme voi muuttua hetkessä. Kauppaan ei ehkä pääsekään, vettä ei tule hanasta tai sähköt ovat poikki. Monenlaiset syyt voivat rikkoa arjen kulun: pandemia, myrskytuhot, palvelunestohyökkäys tai sotatila. Kaikista näistä meillä on kokemusta viime vuosilta.

Varautuminen on muutakin kuin 72 tunnin kotivaran kokoamista. Se on myös omasta fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista tai vaikkapa riittävästä digiturvallisuudesta huolehtimista. Kovin iso vastuu on sälytetty pienen ihmisen harteille.

Tämänpäiväisessä evankeliumitekstissä Jeesuksen esittelemät palvelijat ovat varautuneita siihen hetkeen, jolloin heidän isäntänsä saattaa palata juhlista kotiin. He ovat valmiina huolehtimaan hänestä: avaamaan oven, näyttämään tietä pimeässä, tarjoamaan yöpalaa, vuodekin on sijattuna ja talo lämpimänä. Näin hyvän palvelijan odotetaan toimivan, vaikka Jeesus ei kerrokaan toimivatko he niin velvollisuudesta, pelosta vaiko rakkaudesta isäntäväkeään kohtaan. Sen Jeesus kuitenkin kertoo, että juuri tällä tavalla hänen seuraajiensa on hyvä olla valmiina siihen päivään, jolloin hän palaa omiensa luokse.

Siitä päivästä kertoo jotakin outo käänne, jonka Jeesuksen kertoma tarina saa. Palvelijoiden ja isännän roolit kääntyvät päälaelleen. Isäntä saapuu kotiin, mutta ei haluakaan palveluskunnan hoitavan tavanomaisia tehtäviään. Sen sijaan hän kutsuu palvelijat pöytään ja ryhtyy itse palvelemaan heitä: tarjoilee heille ruokaa ja juomaa, pöyhii pielukset pehmeämmiksi istua pöydän ääreen, kenties antaa omat huoneensa heidän käyttöönsä. Se, jota palvellaan, ottaa palvelijan paikan.

Tällainen roolien ja valtasuhteiden kääntäminen päälaelleen toistuu Luukkaan evankeliumissa muuallakin. Tämä tulee selväksi heti evankeliumin ensimmäisessä luvussa, Marian kiitoslaulussa:
Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
ja henkeni iloitsee hänestä, Pelastajastani,
koska hän huomasi vähäisen palvelijansa.
Kaikki tulevat sukupolvet ylistävät minua siunatuksi,
koska Mahtava teki minulle suuria.
Hänen nimensä on pyhä,
ja sukupolvesta toiseen hän on hyvä
niille, jotka häntä kunnioittavat.
Hän käytti käsivartensa voimaa
ja löi hajalleen ne, joiden sydän on ylimielinen.
Hän pudotti voimakkaat valtaistuimiltaan
ja korotti vähäosaiset,
hän täytti nälkäiset hyvällä ruualla
ja lähetti rikkaat pois tyhjin vatsoin. (Lk 1:46-53 UT2020)

Kaikkivaltias Jumala lähestyy meitä tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa, tavalla johon kukaan ei ole varautunut: Jumala syntyy ihmiseksi, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevaksi pakolaisperheen lapseksi, saapuu kuningastaan odottavan kansan luo aasilla kulkevana pölyisenä matkalaisena, kuolee kaikkein häpeällisimmän rikolliselle tarkoitetun kuoleman ristiinnaulittuna. Mihin ikinä olemme varautuneetkaan, Jumalan todellisuus on toisenlainen.

Jumalan valtakunnan todellisuudessa roolit ja valtasuhteet kääntyvät päälaelleen: suuresta tulee pieni, kaikkivaltiaasta palvelija, elämän antaja runnellaan ristillä. Kaiken tämän Jumala tekee, koska haluaa antaa meille ylitsevuotavan rakkautensa, haluaa jakaa kaikkien heikkojen, häpeävien, rikkinäisten ja sivuun sysättyjen osan, ja vastata läsnäolollaan rauhaa etsivien kaipaukseen.

Taina, Anne, Anna-Maria, Marjut, Tiina, Sanni, Kirsi, Emma ja Jooseppi, aivan kohta teidät vihitään Kristuksen ja hänen kirkkonsa palvelijoiksi. Te liitytte monien ennen teitä kulkeneiden vuosituhantiseen ketjuun. Te ette ole sen ketjun päätepiste, vaan toisia tulee myös teidän jälkeenne. Kaikkia siihen kulkueeseen liittyviä yhdistää odotus ja toivo – ja varautuminen siihen mitä odotetaan ja toivotaan.

Kristuksen palvelijoiden varautuminen ei ole pysähtynyttä odottelua. Se on maailman elämään ja vaeltavan Jumalan kansan joukkoon liittymistä. Se on kasteen ja uskon todeksi elämistä ei vain yön pimeinä tunteina, vaan myös päivänvalossa – ei vain kodin tai kirkon seinien sisällä, vaan tässä maailmassa, osana laajempaa yhteisöä, osana koko luomakuntaa.

Varautumista ei ole sälytetty yksin pienen ihmisen harteille. Se on myös yhteisön yhteinen asia. Kristuksen palvelijoina teitä ei jätetä yksin. Seurakunta on kutsunut teidät kirkon virkaan. Siihen kutsuun liittyy myös lupaus esirukouksesta, rinnalla kulkemisesta, ja yhteisestä kannattelusta. Vaikka ihmisten rukous ja kannattelu välillä onkin hapuilevaa ja haurasta, te voitte luottaa siihen että Kristus, jonka kutsu kirkonkin kutsu on, pysyy uskollisena ja rinnallanne.

Jokaisessa messussa, niin myös tänään, roolit kääntyvät päälaelleen: seurakunta ylistää ja rukoilee Jumalaa – mutta lopulta Jumala on se, joka palvelee seurakuntaa. Kristus kattaa meille yhteisen pöydän, kutsuu meitä sen ääreen, ruokkii ja ravitsee meidät ehtoollisen leivässä ja viinissä.

Kristus palvelee meitä, koska rakastaa meitä. Sellaisen rakkauden täydelliseen toteutumiseen voi varautua luottavaisin mielin: ei velvollisuudesta tai pelosta, vaan rakkaudesta. Ja me voimme rakastaa, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.