Kynttilänpäivä, Olarin kirkko

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:

– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,

niin kuin olet luvannut.

Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,

jonka olet kaikille kansoille valmistanut:

valon, joka koittaa pakanakansoille,

kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.

Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Lk 2:22-33)

Asuessaan vielä kotona Kongossa, Jean toimi opettajana. Paettuaan perheineen Ugandaan, hän on joutunut tyytymään satunnaisiin maatöihin paikallisten pelloilla. Silti Jeanille on tärkeää, että hänen lapsensa voivat käydä koulua ja opiskella. Sitä hänen 17-vuotias tyttärensä Dorcaskin haluaa, mutta uudessa maassa opiskelu ei ole helppoa. Kongossa opetuskieli oli ranska, mutta Ugandassa se on englanti, eivätkä opinnot suju vieraalla kielellä entiseen malliin. Isolla perheellä ei ole aina riittävästi rahaa ruokaan. Siksi Dorcasin pitää usein jäädä pois koulusta ja mennä sen sijaan ruokapalkalla peltotöihin. Silti hän jaksaa ponnistella opintojensa eteen, sillä isänsä tavoin uskoo siihen, että koulunkäynti takaa paremman ja valoisamman tulevaisuuden.

Kynttilänpäivän evankeliumiteksti kertoo myös vanhemmista, jotka ponnistelevat niukkuuden keskellä antaakseen lapselleen hyvän elämän. Maria ja Joosef tuovat esikoisensa temppeliin. Jeesus on ympärileikattu ja siksi hänen vanhempansa tuovat uhrattavaksi lain määräämät kaksi kyyhkystä. Tämä on pienin mahdollinen uhri, sillä enempään köyhillä ihmisillä ei ole varaa.

Mutta tämän he haluavat tehdä, sillä haluavat lapselleen parasta. He haluavat liittää hänet osaksi sitä, mikä on heille itselleen tärkeää. Siksi he kasvattaa esikoisensa samaan uskoon ja perinteiseen, josta ovat itse löytäneet lohdutuksen ja elämänsä suunnan.  Kun Jeesuksen vanhemmat tuovat lapsensa temppeliin, he tekevät sen koska kantavat vastuuta lapsestaan. He haluavat antaa lapselleen parasta. Köyhän perheen niukkuuden keskellä se ei ole ehkä taloudellisesti merkittävää, vaan he antavat jotakin vielä merkityksellisempää: perinteen, johon juurtua, yhteisön, joka tukee ja kannattelee.

Mutta me tiedämme, että vaikka vanhemmat kuinka yrittäisivät antaa lapselleen ja nuorelleen parasta, se ei aina takaa riittäviä eväitä hyvään ja merkitykselliseen elämään. Tämän vuoden Yhteisvastuu-keräys auttaa nuoria, joiden elämää varjostavat yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemukset. Yksinäisyys vaikeuttaa elämänhallintaa ja lisää syrjäytymisriskiä. Nuoruus on itsenäisen elämän opettelun aikaa. Itsenäistymisen keskellä nuoret tarvitsevat tuekseen turvallisia aikuisia. He tarvitsevat yhteisön tukea erityisesti yksinäisyydessä ja kamppaillessaan kriisien keskellä. Me kaikki, nuoret ja nuorten elämän merkitykselliset aikuiset, tarvitsemme yhteiskuntaa, jolla on tahtoa, tarpeellisia rakenteita ja riittäviä resursseja tukea nuoria – ei vain tulevaisuuden vuoksi, vaan myös tämän päivän, hyvän kasvun ja turvallisen nuoruuden vuoksi.

Ajattelen nuorta Dorcasia ja samalla ajattelen Kynttilänpäivän evankeliumin vanhaa Simeonia. Simeon on odottanut koko elämänsä ajan Messiasta, kansansa vapahtajaa. Hän on tehnyt niin, koska on luottanut Jumalan antamiin lupauksiin. Ja nyt, päiviensä päättyessä, hän näkee lupauksen täyttyvän! Dorcaskin luottaa. Hän luottaa siihen, että opiskelu kannattaa, sillä ”Oppineilla ihmisillä on parempi elämä”. Samalla hän näkee isänsä, joka entisessä kotimaassa saattoi taata perheelle toimeentulon opettajan palkalla. Nyt, pakolaisina, perhe elää kädestä suuhun, eikä iltaisin ole aina edes suuhunpantavaa. Uskollinen odotus ja ahkera työkään eivät kaikissa olosuhteissa takaa parempaa tätä päivää tai tulevaisuutta.

Jeesus saa vanhemmiltaan perintönä yhteisön arvot ja normit. Taivaalliselta Isältään hän saa perintönä ymmärryksen siitä, mikä on kaikkein tärkeintä: lain ytimessä on rakkaus. Käskyistä suurin ja tärkein on rakastaa Jumalaa, koko sydämestä, sielusta ja mielestä – ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. (Matt. 22:37-39). Kun Jeesus opettaa siitä, mikä on lain ydin, hän ei opeta jostakin ulkopuolelta käsin, vaan on itse yksi niistä, joiden täytyy päästää irti vanhasta, voidakseen liittyä uuteen. Jumala katsoo Poikaansa, mutta myös jokaista ihmistä ja kaikkea luotua rakastavasti ja myötätuntoisesti. Siihen rakkauteen hän kutsuu vastaamaan rakkaudella – rakkaudella kaiken rakkauden lähdettä kohtaan ja rakkaudella toista rakastettua kohtaan.

Myös Yhteisvastuukeräys rakentuu rakkauden kaksoiskäskylle. Sen kautta suomalaiset ovat kohta 75-vuoden ajan jakaneet omastaan apua tarvitseville lähellä ja kaukana. Vuosikymmenestä toiseen keräys on antanut sekä antajalle että saajalle. Se on tarjonnut tavan toteuttaa lähimmäisen hyvän etsimistä lahjoitusten, mutta myös tekojen kautta. Kiitos kaikille teille, jotka vuosien mittaan olette antaneet omaa aikaanne ja varojanne kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien auttamiseen. Olette olleet mukana tuomassa valoa ja toivoa tähän yhteiseen maailmaamme.

Se valo ja toivo, jonka vanha Simeon näkee Jeesus-lapsessa, ei ole vain toivoa siitä, että hän itse pääsee viimein rauhaan. Se on myös sen ymmärtämistä, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tässä lapsessa, jonka vanhus nostaa syliinsä, täyttyvät ikiaikaiset lupaukset. Hänessä Jumalan todellisuus murtautuu tähän maailmaan. Valo murtaa pimeyden, ja pelon ja toivottomuuden keskelle tämä lapsi tuo toivon ja tulevaisuuden.

Me voimme kokea jotakin Simeonin ilosta ja kiitollisuudesta tässä ja nyt. Simeon sai tuntea ihmiseksi syntyneen Jumalan sylissään. Sama Jumala, Kristus, kannattelee meitä sylissään myös tässä messussa: hän armahtaa meidät ja vapauttaa syyllisyyden ja häpeän taakasta, ravitsee ja innostaa meitä Sanallaan, ruokkii meidät itsellään, leivällä ja viinillä, ja lopulta siunaa ja lähettää meidät jakamaan siunausta edelleen arjen keskelle, kaikkeen maailmaan.

Tästä meille riittää kiitoksen aihetta. Siksi tunnustamme nyt yhteisen kristillisen uskomme: …